Perheenäiti istuu tilausbussin takapenkillä matkalla Sveitsiin. Hyvinkään Sveitsiin.

Perheenäidin on määrä osallistua yön yli kestävään valtuustoseminaariin. Hän yrittää siksi nyt silmäillä postiluukusta tipahtanutta luonnosta Helsingin kaupungin strategiaohjelmaksi 2009 – 2012.

Kaikeksi onneksi perheenäiti on lapsesta asti kärsinyt autopahoinvoinnista, mikäli hän ei aja itse, ja kuski tässä bussissa jo on. Lievä pahoinvointi, joka perheenäidin nyt valtaa, menee siis siististi autoilun piikkiin.

Perheenäiti kääntyy katsomaan ulos ikkunasta. Aurinko nousee kohta. Sitten perheenäiti vilkaisee kännykkäänsä eilen leikkipuistossa ottamaansa valokuvaa päälliköstä, joka seisoo lumihangessa kengät jalassa ja hymyilee. Toppapukuinen päällikkö näyttää astronautilta. Kuva on muistia tukeva todiste siltä päivältä, jona päällikkö viimein suostui kävelemään puistossa muutaman askeleen. Ennen hän ei ole suostunut, sillä päällikkö ei aiemmin ole suostunut kävelemään kengät jalassa. Päällikkö suhtautuu kenkiin epäluuloisesti, melkein yhtä epäluuloisesti kuin sukkiin, joita hänelle on turha yrittää pukea. Hän ei pidä niistä.

Perheenäiti istuu tilausbussin takapenkillä sukat jalassa. Sukkien päällä on kengät. Perheenäitikään ei pidä sukista. Eikä tyhjistä sanoista.

Perheenäiti työntää strategiaohjelman takaisin kassiinsa ja katsoo ikkunasta lumista peltoa. Se on hyvin, hyvin kaunis.