Perheenäidin perheessä viritellään jälleen epämääräistä vatsatautia, ja päällikön nenä valuu solkenaan. Perheenäidin päähän sattuu, elämä ehkä. Onneksi se ei silti tänään tunnu turhalta, elämältä vain. Elämässä nyt vaan kerta kaikkiaan kuuluu kiikutella vateja, pyyhkiä neniä ja toivoa samalla, että sattuminen pian lakkaa.
Tähdet, tähdet – voisitte te kyllä silti jo paikkaa vaihtaa. Vaikka liikahdittekin tänään pikkuisen, mielestäni ihan kivasti. Tosin vasta sen jälkeen kun päällikkö oli saanut käteensä pienen lasinsirun, ja käsi oli laastaroitu.
Tänään perheenäiti on tullut viime viikkojen tapahtumien valossa miettineeksi sitä, miksi juuri päällikkö on perheen lapsista se ainoa, jolle kukaan ei ole tajunnut ottaa tapaturmavakuutusta. Vauva unohdettiin kai sittenkin päivittää.
Tänään oli opetuslautakunnan kokous. Arvaatteko, mitä perheenäiti siellä tänään teki?
Oli sekoilematta. Saa taputtaa. Perheenäiti esiintyi asiallisesti, ja sai asiansa sanottua. Kaikki asiansa. Kokouskäytännötkin alkavat hissukseen olla hanskassa.
Perheenäiti kuuli eilen luottamushenkilökoulutuksessa suuren viisauden. Ainakin hän vielä toistaiseksi pitää sitä hyvin viisaana. (Kiitos Pekka, minä ja pari muuta olemme sinulle nyt hyvin kiitollisia.) Lautakuntatyöskentely kiteytettiin lauseisiin, jotka menivät kai kutakuinkin näin:
maailman muuttaminen on tekstien muuttamista. Se on sanojen poistamista ja lisäämistä.
Perheenäiti päätti kokeilla. Herättyään noin siihen aikaan, kun hänen piti juuri olla poistumassa esikoisen koululta leppeältä aamukahvituokiolta, jonka tarkoitus oli kai saada jotain tuntumaa esikoisen kouluelämään ja lähiaikojen tekemisiin, perheenäiti päätti siirtää huonon äitiyden aiheuttaman itsepiiskauksen illemmalle ja keitti kahvit kotona. Sitten hän teki kaksi muutosehdotusta yhteen opetuslautakunnan esittelijän ehdottamaan lausuntoon.
Kyseessä oli lausunto valtuutettu Sari Näreen viime valtuustokaudella tekemään valtuustoaloitteeseen, joka koski koululaisten yhdenvertaisuutta välipalan saamisessa kouluissa ja koululaisten iltapäivätoiminnassa. Aloitteen taustalla lienee ollut huoli siitä, että kolmasluokkalaiset ja sitä vanhemmat koululaiset jäävät lähinnä leikkipuistoissa nykyään kokonaan ilman välipalaa, vaikka he viettäisivätkin iltapäivänsä puistossa, koska iltapäivätoiminnan (ja sitä myöten välipalan tarjoamisen) piirissä ovat lain mukaan nykyään vain eka- ja tokaluokkalaiset sekä erityisoppilaat.
Perheenäiti esitti seuraavan lauseen poistamista esittelijän ehdottamasta lausunnosta:
”Esittelijän näkemys on, ettei nykyisessä taloudellisessa tilanteessa ole tarkoituksenmukaista laajentaa vapaaehtoiseen ja satunnaiseen käyttöön perustuvia ei-lakisääteisiä ruokapalveluita, joiden tuottaminen edellyttäisi Helsingin kaupungilta lisärahoitustarvetta.”
Asiasta äänestettiin. Perheenäidin esitys hävisi äänestyksen.
Sitten perheenäiti esitti seuraavaa, itse nikkaroimaansa lisäystä esittelijän tekstiin, heti edellisen, paikalleen jääneen tekstin jälkeen:
”Koululaisten iltapäivätoiminnassa välipalalla on kuitenkin ravitsemuksen lisäksi laajempikin merkitys. Välipalan nauttiminen koulun jälkeen yhdessä muiden kanssa vahvistaa osaltaan lapsen kuulumista omaan jokapäiväiseen yhteisöönsä, ja ehkäisee siten syrjäytymistä. Tämän takia lautakunta katsoo, että koululaisten iltapäivätoiminnassa ohjaajilla tulisi olla mahdollisuus käyttää tarveharkintaa välipalan tarjoamisen suhteen. Mikäli iltapäivätoimintaa järjestetään tiloissa, joissa iltapäiväänsä viettävät säännöllisesti muutkin kuin toiminnan piiriin kuuluvat 1.- ja 2.-luokkalaiset lapset, olisi tarkoituksenmukaista tarjota välipalan ostomahdollisuus myös muille tiloja käyttäville lapsille, mikäli tarve siihen on ilmeinen.”
Asiasta äänestettiin. Perheenäidin esitys voitti äänestyksen. Teksti lisättiin opetuslautakunnan lausuntoon. Lausunto menee kaupunginhallitukselle.
Muuttuikohan maailma nyt, perheenäiti kysyi itseltään kotimatkalla, kun alkoi sataa lunta. Onko maailma oikeasti vain sanoja?
Ei se ole, mutta jotkut teot ovat. Maailmasta on tehty sellainen: ilman sanoja on asioita, joita ihminen ei voi tehdä. Ei vaikka haluaisi.
Ei ainakaan, heh, Helsingin kaupungissa. Helsingin kaupungissa ylintä päätäntävaltaa käyttää kapulakieli.
Kotiin tultuaan perheenäiti luki vanhemmalle tyttärelleen itse nikkaroimansa lauseen nähdäkseen, saako yksitoistavuotias siitä mitään tolkkua. Tytär kuunteli. Sitten hän katsoi äitiään hiukan huvittuneena – ja olisiko kasvoilla ehkä vilahtanut myös hienoinen pettymys – ja sanoi:
miksetsä vaan sanonu: ”lisää välipalaa”?
Jo lähtivät tähdille kiitokset, kaikista lapsista, elävistä ja kuolleista, ja siitä, että kaikki heistä eivät vielä ole kasvaneet isoiksi. Perheenäiti katsoi tytärtään. Säilytä hei toi, hän ajatteli, mutta vastasi silti:
siks että sitä ei olis kukaan hyväksyny.
Ja se siitä.
Perheenäiti yrittää päättää, miksi häntä nyt sattuu päähän: siksikö että hän on tulossa flunssaan, vai siksikö että vatsatautiin? Kumpaan minä olen tulossa? perheenäiti kysyi sairaalta puolisoltaan. Puoliso vastasi:
älä tuu. Päätä niin.
Mikähän kaikki maailmassa on pelkkää päätöstä, perheenäiti miettii nyt, kun häntä kolottaa. Mikähän kaikki?
Ehkä ainakin se, että maailmaa täytyy voida muuttaa. Ei se ehkä oikeasti koneiston läpi ees taas kiertelevällä kapulakielellä muutu, mutta ainahan voi yrittää.
Ja aina välillä varmaan vähän pitäisi. Edes pikkuisen.
Sillä jos ei sanoilla mitään muuta voi muuttaa, niin ainakin jokusen asenteen. Joskus.
”Merkitys”, ”tarveharkinta”, ”tarkoituksenmukaisuus” ja ”mahdollisuus”. Näitä sanoja perheenäiti tänään käytti.
Kyllä niissä voi halutessaan nähdä myös jonkin sisällön. Niin ainakin toivon.
Kommentit