"Valtuutetun pulpetti

 

Jokaisella valtuutetulla on istuntosalissa oma pulpettinsa. Valtuuston puheenjohtaja vahvistaa istumajärjestyksen. Pulpettiin on kytketty kokousjärjestelmän painikkeet.

Pulpetin alla on lokero asiapapereiden säilyttämiseksi. Pulpeteille jaetaan ainoastaan virallista kokousaineistoa tai tärkeinä pidettyjä tiedotteita.

Pulpetissa on kokousjärjestelmän käyttöohje.

Pulpetit siivotaan kokouksen jälkeen, koska istuntosalissa järjestetään myös muita tilaisuuksia. Pulpettiin ei ole syytä jättää tärkeitä asiakirjoja."

 

                                            (Helsingin kaupunki: "Valtuutetun käsikirja 2009 - 2012")

 

Kaupunginvaltuuston kokouksen alkaessa perheenäiti istui omaan pulpettiinsa. Suoritettiin nimenhuuto. Perheenäiti painoi läsnäolonappia. Sen jälkeen hän yritti kuunnella.

Se oli vähän vaikeaa.

Perheenäiti yritti tosi kovasti kolmetoista minuuttia. Sen jälkeen häntä alkoi vituttaa.  

 

Mikä sitä perheenäitiä tällä kertaa vaivasi? Eipä muu kuin pahin mahdollinen. Perheenäiti joutui maistamaan omaa lääkettään.

Ei nyt kuitenkaan aloiteta ihan alusta. Aloitetaan vasta peruskoulun kuudennen luokan alusta, ja pahoitteluni - tämä tarina voi vähän kestää.

 

On elokuu, ensimmäinen koulupäivä. Perheenäiti istuu hyvin hiljaa ja hyvin nätisti. Häntä ujostuttaa. Hän on kolmannessa koulussaan, eikä tunne vielä ketään.

Kello soi. Välitunti alkaa. Oppilaat lähtevät pihalle. Perheenäitikin yrittää, hän laittaa käytävässä takkia päälle. Silloin uusi opettaja lähestyy. Uusi opettaja sanoo perheenäidille: äläpäs mene vielä, minulla olisi vähän asiaa.

Perheenäiti pysähtyy. Hän on juuri täyttänyt kaksitoista, häntä pelottaa. Hän on uudessa, kolmannessa koulussaan, eikä tunne sieltä ketään. Perheenäiti katsoo opettajaa. Muut ovat lähteneet ulos. Uusi opettaja puhuu. Hän puhuu paheksuvasti ja sanoo:

minulla ei KOSKAAN ennen ole ollut luokallani TYTTÖÄ, jonka käytösnumero olisi ollut SEITSEMÄN. Onko sinulla ollut jotain vaikeuksia opettajiesi kanssa?

 

Perheenäiti ei koskaan unohda sitä hetkeä. Hän ei koskaan unohda hetkeä, jona pienestä esimurrosikäisestä tytöstä, joka rakasti edellistä opettajaansa, (joka oli antanut hänelle tämän käytösnumeron seitsemän todennäköisesti siksi, että tämä tyttö ei vaan kerta kaikkiaan osannut pitää suutaan kiinni vaan häiritsi jatkuvasti muiden työrauhaa ilmeisen sietämättömällä, levottomalla höpinällä) tuli entistä ihan pikkuisen isompi esimurrosikäinen tyttö, joka alkoi vihata uutta opettajaansa. Perheenäiti ei koskaan unohda sitä hetkeä, jona hän ensimmäisen kerran uhmasi. Perheenäiti muistaa kristallinkirkkaasti sen naksahduksen, joka hänen päässään silloin kävi. Hän muistaa kuinka hänen katseensa silloin terävöityi. Hän muistaa kuinka hänestä äkkiä tuli Toinen Julia. Hän muistaa ikävänsä, vanhan opettajan ikävän, joka hänestä silloin värähti läpi. Vanha opettaja oli kiva. Vanha opettaja oli reilu. Vanha opettaja antoi käytösnumeroksi seitsemän, koska se oli juuri se numero jonka perheenäiti vilkkaalla, muita häiritsevällä käytöksellään ansaitsi, eikä perheenäiti silti koskaan muista kokeneensa, että hänellä olisi ollut sen opettajan kanssa mitään vaikeuksia - miksi olisi ollut? Opettajahan oli ihana.

(Opettaja itse saa muistaa mitä haluaa. Se ei kuulu tähän.)

Perheenäiti oli kaksitoistavuotias, ja jokin naksahti hänen päässään. Uusi opettaja kysyi: onko sinulla ollut jotain vaikeuksia opettajiesi kanssa?

Perheenäiti muistaa, kuinka hän silloin kovetti herkän pienen pelokkaan itsensä, katsoi opettajaa suoraan silmiin ja vastasi selvällä suomen kielellä:

ei tähän mennessä.

Sinä päivänä perheenäidistä tuli kouluhäirikkö. Sillä nimellä niitä siihen aikaan kutsuttiin. Nykyään meillä kai on vähän nätimmät nimet. Me saimme paljon anteeksi myöhemmin, kun meistä tuli näsäviisaasta levottomuudestamme huolimatta laudaturin ylioppilaita ja enemmän ja(/tai) vähemmän tarpeettomia, levottomia maistereita, mutta ennen emme.

 

Takaisin kaupunginvaltuustoon.

Perheenäidillä on kokonaan uusi rooli. Hän ei muista olleensa tässä roolissa ennen.

Perheenäiti haluaisi kuunnella, mitä kaupunginvaltuuston kyselytunnilla puhutaan.

 

Nyt aikuisena, omassa pulpetissa, perheenäiti ymmärtää entisiä luokkatovereitaan. Äkkiä hän ymmärtää miksi he niin usein sanoivat: etsä hei vois olla vähän aikaa hiljaa.

Perheenäiti istuu Helsingin kaupunginvaltuustossa. Hän on järkyttynyt. Hänen on vähän vaikea kuulla, mitä kyselytunnilla puhutaan, koska niin moni valtuutettu, ministereitä ja kansanedustajia myöten, höpisee salissa samaan aikaan kovaan ääneen omiaan. Jotain täysin asiaankuulumattomia omiaan.

Perheenäiti katselee ympärilleen ja ajattelee: näille luokkakokohommille olisi totisesti tehtävä jotakin. 85 pulpetillista aikuisia ihmisiä on aivan liian iso ryhmä. Ei tämä homma toimi, tämä on lähtenyt käsistä.

Uuden, täysin keltanokkaisen valtuutetun, (melkein, vielä pienen hetken verran vielä ihan tavallisen kaupunkilaisen) näkökulmasta käsin se, mitä valtuustosalissa tapahtuu, on jonkinlaista demokratian halventamista - ja silti se näyttää ihan kauhean tutulta.

Ihan kuin oltaisiin koulussa.

 

Lopulta, neljännentoista minuutin kohdalla, perheenäidin on pakko sanoa kauniisti yhdelle ministerille: anteeksi, haluaisin kuulla mitä täällä puhutaan. Heti sen jälkeen perheenäiti tuntee itsensä ihan pikkuisen tyhmäksi. Mutta vain hyvin pienen hetken, sillä oikeasti hän tietää, kenen oikeasti nyt kannattaisi. Tuntea niin.

 

Minulla on vielä kauhean paljon opittavaa tästä kaikesta, perheenäiti ajatteli melko lyhyen, toisen kaupunginvaltuuston kokouksensa päätteeksi. Sen, jonka kyselytunnilla yksi apulaiskaupunginjohtaja ei oikeastaan varsinaisesti oikeasti suoraan vastannut hänelle esitettyyn kysymykseen, puhui vain.

Minulla on kauhean paljon opittavaa, ja toivon vilpittömästi etten opi siitä puoliakaan.