Ensin se tuntui sekavalta.

Perheenäiti tuijotti sanoja. Niissä puhuttiin asioista. Sanojen väleissä oli numeroita. Kuvista ei ensi näkemällä oikein saanut tolkkua.

Perheenäiti päätti ymmärtää.

 

Ihan kaikkea ei millään voisi. Siitä tulisi palkaton päivätyö. Niinpä perheenäiti luki koko kaupunginvaltuuston esityslistan läpi, ja valitsi sieltä sitten yhden kohdan. Edes yhdestä täytyisi jotain tietää, pikkuisen enemmän kuin sen mitä listassa lukee.

Ja mieluiten sellaisesta asiasta, josta tehtävä päätös on peruuttamaton. Kuten jonkin rakennuksen purkaminen. Ja vieläpä sellaisen rakennuksen, joka on suojeltu.

Tai jonka piti olla.

 

"12

SÖRNÄISTEN TONTIN 10273/16 JA HERMANNIN KORTTELIN 21274 SEKÄ KATUALUEEN JA KAUPUNGINOSIEN RAJAN ASEMAKAAVAN MUUTTAMINEN (NRO 11744)"

 

Kohdassa 12 oli 20 sivua tekstiä ja liitteenä lisäksi jokunen kuva. Perheenäiti luki tekstin ja sai tietää, että Sörnäisten tukkutorilta esitettiin purettavaksi kaksi rakennusta uusien, nykyaikaisempien tieltä. Voimassa olevassa asemakaavassa rakennukset on suojeltu. Nyt kaavaa haluttiin muuttaa, jotta näistä rakennuksista päästäisiin eroon.

Perheenäiti etsi tekstistä ja asemakaavakartasta näiden rakennusten katuosoitetta. Sitä ei löytynyt.

Perheenäiti istui keittiön pöydän ääressä ja katsoi puhelinta. Parempi ettet ensin ajattele että uskaltaako sitä mihinkään soittaa, vaan soitat ensin ja ajattelet sitten jos jotain ajateltavaa jää, perheenäiti ajatteli, ja soitti. Puhelimessa perheenäiti väitti olevansa kaupunginvaltuutettu ja pyysi selvyyttä purettaviksi aiottujen rakennusten sijaintiin. Hänen oma väitteensä huvitti häntä hiukan, mutta puhelimeen vastanneet ihmiset tuntuivat uskovan sen silti.

Sillä aikaa kun perheenäiti istui puhelimessa, päällikkö asteli keittiöön. (Päällikön astellessa keittiöön perheenäiti tajusi, että päällikkö oli ollut jossain muualla kuin keittiössä.) Ystävällisen kaavamiehen neuvoessa avuliaasti perheenäidille rakennusten tarkempaa sijaintia kartalla ystävällinen päällikkö irrotti avuliaasti kaikki kaupunginhallituksen ehdotusten liiteosan sivut toisistaan, yhden kerrallaan, asetteli ne keittiön lattialle, avasi roskiskaapin ja valeli papereiden päälle eilistä viiliä.  Puhelun jälkeen perheenäiti työnsi päällikön toppapukuun, toppapuvun rattaisiin ja rattaat Sörnäisten tukkutorille. Sinne päällikkö nukahti.

Perheenäiti seisoi tukkutorilla ja katseli purettaviksi aiottuja rakennuksia. Eiväthän ne maailman ihmeellisimpiä olleet, mutta toinen niistä, pieni vanha punatiilinen laboratoriorakennus, oli kyllä aika sympaattinen, ja ison ränsistyneen pakastamon perheenäiti näki kyllä varsin vaivatta mielessään jonakin muuna kuin pakastamona. Jona se kuulemma ei enää nykyaikana kovin hyvin palvele.

Perheenäiti seisoi hiljaa päällikön vaunujen aisan jatkeena ja näki itsensä toisella kymmenellä, melkein kolmannella, notkumassa kavereitten kanssa vanhalla pakastamolla juomassa päivisin liikaa kavereitten keittämää kahvia ja kuuntelemassa iltaisin jotakin korviasärkevää möykkää, jota neljännellä kymmenellä ei enää jaksa, mutta joka on toisella, melkein kolmannella kymmenellä ihmiselle aivan elintärkeää, melkein yhtä tärkeää kuin kaverit ja se, että hekin ovat täällä. Perheenäiti näki itsensä istumassa lastauslaiturin reunalla jalkojaan heiluttelemassa. Kavereitten kanssa. Siinä juteltaisiin ja polteltaisiin liikaa tupakkaa joka maistuisi pahalta, mutta jota pitäisi polttaa jotta voisi tulla joskus aikuiseksi jotta voisi lopettaa tupakanpolton ja korviasärkevän möykän kuuntelemisen ja hankkia ne vaunut joiden jatkeena seistä, (jotkut tosin tulevat ensin hankkineeksi ne vaunut,) ja se jalkojen heiluttelu, se olisi tärkeää. Se olisi sen merkki että me nyt vaan tässä ollaan ja me ollaan tulevaisuus, ettäs tiedätte, arjen kyyristämine aikuistuneine selkinenne, hautautukaa te vaan niihin virastoihinne.  

Ja valtuustoihinne.

Sellaista perheenäiti tukkutorilla näki. Koska tukkutorilla oli sellaiseen perheenäidin mielestä aivan mainio paikka. Vanha pakastamo kun oli sillä tavalla sopivasti räjähtänyt. Jostain syystä perheenäiti ei nähnyt vanhan, hiukan räjähtäneen pakastamon tilalla sitä kaupunginvaltuuston esityslistalla mainittua uutta "häivähdyksen keski- ja eteläeurooppalaisuutta Helsinkiin tuovaa ruokakulttuurin keskusta gourmet-tuotteineen". Hän näki lastauslaiturilla nuorta pohjoiseurooppalaista, ja mahdollisesti muualtakin päin maailmaa pohjoiseurooppalaiseksi kotoutunutta tervettä jalkojen heiluttelua pölyisinä, lupaavina kevätiltoina ja räntäsateessa sisällä.

Perheenäiti itsehän ei tietenkään koskaan vanhalla pakastamolla notkuisi, mutta tulevaisuuden perheenäidit ja -isät sekä tulevaisuuden muu väki sopisi sinne oikein hyvin. Perheenäidin kaverit ovat sitä paitsi jo enimmäkseen hautautuneet, kuka mihinkin. Harvemmin niiden kanssa enää jalkoja heilutellaan.

Jos koskaan. Ja se on sääli. Perheenäidin mielestä se oli kaikista kivointa. Ja olisi ollut sitä vielä isonakin. Nykyään täytyy sopia tapaaminen, ja sen aikana on istuttava tuolilla ja puhuttava järkeviä. Mihinkään ei voi enää mennä vain katsomaan että onks siellä joku, vai onks kaikki. Koska kukaan ei enää ole missään.

 

Noh - jotakin kuitenkin tapahtui, tukkutorilla, perheenäidin lievästi keski-ikäisen lievän itsesäälin lisäksi. Tukkutorilla perheenäiti ymmärsi kummallisen asemakaavakartan yhteyden tosielämään. Hän katsoi karttaa. Sitten hän katsoi purettaviksi aiottuja rakennuksia. Ne ovat nämä tässä, hän ajatteli, ja esityslistan teksti aukeni. Sen ymmärsi eri tavalla kun seisoi siinä torilla.

 

Sen jälkeen perheenäiti asteli ensimmäiseen kaupunginvaltuuston kokoukseensa, istui omalle paikalleen yleisölehterin alle ja kun tuli kohdan 12 vuoro, perheenäiti tiesi mistä salissa puhuttiin.

Siksi hän ei malttanut olla käyttämättä kohdan 12 kohdalla kaikkien aikojen ensimmäistä puheenvuoroaan Helsingin kaupunginvaltuustossa. Ei hänen siellä pitänyt mitään sanoa, ei pitänyt uskaltaa, ei hänellä mitään ollut valmiiksi mietittynä, sanottavaa. Sitä vain pikkuisen tuli.  Parempi ettet ensin ajattele että uskaltaako sitä mitään sanoa, vaan sanot ensin ja ajattelet sitten jos jäi jotain ajateltavaa, perheenäiti ajatteli, painoi puheenvuoronappia ja päätti miettiä vasta puheenvuoronsa jälkeen, uskaltaisiko hän mahdollisesti pyytää Helsingin kaupunginvaltuustossa joskus puheenvuoron.

Pikkuisen puheenvuoronsa jälkeen (joka muuten oli pienimuotoista sekavahkoa jupinaa, josta perheenäiti ei oikeastaan juurikaan mitään enää muista, ja veikkaanpa että muut vielä vähemmän)   perheenäiti oli tyytyväinen ratkaisuunsa.

Jälkikäteen ajatteleminen on näin jälkikäteen ajateltuna monissa asioissa paras tapa toimia. Silloin tulee joskus myös paitsi ajateltua, myös toimittua. Ensimmäisen puheenvuoron pitäminen valtuustossa on monen mielestä hiukan jännittävää. Mitä pidemmälle sitä lykkää, sen vaikeampaa se kuulemma on. Siksi se kannattaa tehdä saman tien. Ennen kuin ehtii huomata sitä itse. Perheenäiti toimi juuri näin, ja vieläpä huomaamatta sitä lainkaan itse.

Enää ei ole mitä jännittää - ja ne kaavalla suojellut rakennuksetkin, ne tietenkin päätettiin purkaa. Kaava päätettiin muuttaa. Perheenäiti tosin painoi tässä asiassa punaista nappia, kuten koko vihreiden ryhmä.  Se vain ei auttanut.

Melkein kaikki muut painoivat vihreää.

 

Ensimmäisen tarinan opetus:

rakennus, joka on aiemmin päätetty suojella, voidaan myöhemmin purkaa yhdellä napinpainalluksella. Eikä valtaosa napinpainajista todennäköisesti ole sitä rakennusta koskaan edes nähnyt. Eikä tule näkemään. Valtuuston esityslistassa oli kyllä kuvia, mutta ei yhtään valokuvaa. Liittenä oli vain asemakaavakarttoja.

Perheenäiti tulee aina muistamaan Sörnäisten tukkutorin vanhan pakastamon ja itsensä nuorena sen lastauslaiturin reunalla, vaikkei hän siinä koskaan ole kavereittensa kanssa istunut. Sehän on aina ollut pakastamo. Ja se pieni punatiilinen laboratoriorakennus, joka oli nykyajan tiellä  - olihan se sympaattinen.

 

Illalla perheenäiti tuli kotiin. Häntä vastaan vaappui iloinen päällikkö, holtittomasti, silkkinen valkoinen tukka hulmuten. Voi miten hieno, perheenäiti ajatteli. Hänestä tuntui kuin hän olisi tullut kaukaa.

Perheen nukahdettua perheenäiti asetti kaupunginvaltuuston ensimmäisestä kokouksesta saamansa paperipinon salaa henkilövaa'alle.

Se painoi kolme kiloa. Perheenäiti mietti, mitä sanottavaa pakastamon lastauslaiturilla istuvalla hänen toisella, melkein kolmannella kymmenellä käyvällä  omalla itsellään olisi tähän nyt, jos tämä tästä tietäisi.

Ei ehkä mitään. Perheenäidin nuorempi versio ehkä tuhahtaisi. Mutta ehkä hän kuitenkin toivoisi, että joku ne paperit myös lukisi.

Ja yrittäisi ymmärtää. Ennen kuin painaa nappia, arjen kyyristämä aikuinen selkä mukamas suorana.

 

On paljon helpompi istua selkä suorana ja olla joskus edes pikkuisen viisas, jos ei koko ajan istu tuolilla ja puhu pelkästään järkeviä. Ettäs tiedätte. Ja kavereille terveisiä että mihin te oikein muuten olette hautautuneet? Minä olen hautautunut Helsingin kaupunginvaltuustoon.

Aion heilutella siellä jalkojani. Pöydän alla. Salaa, niin kuin kaikki muutkin.