On aivan liian pimeää.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Nyt se alkaa tuntua. Ei ole lunta. Se tuntuu väärältä.
Perheenäidistä tuntuu kuin häntä olisi petetty.
Perheenäidillä on ikävä punaiseen taloon. Kauhea ikävä. Nyt siellä asuvat vain hiiret, ja kuka lämmittää niille talon? Ei kukaan. Punaisessa talossa on kylmää, pimeää ja hiljaista. Tuntuukohan talostakin siltä kuin sitä olisi petetty?
On väärä vuodenaika. Jänis istuu maassa, eikä torkkuen, vaan jyrsien kirjaa nimeltä "Mitä ihmiset tekevät". Jos se viitsisi ensin lukea sen, sille saattaisi selvitä, että ihmiset istuvat öisin tietokoneensa ääressä ja potevat epämääräistä irrallisuutta luonnosta. Luonto on pimeänä ja nukkuu. Se odottaa kevättä. Punainen talo on hiljaa ja odottaa. Että perheenäiti löytäisi pois tältä kauhealta laajakaistalta, takaisin elämään.
Nyt se alkaa tuntua: pitkät viikot kaupungissa. Pimeää ja autoja. Ei tähtiä. Sähköpostikeskusteluja ja kokoustamista. Ei istumista kuistilla kummia lintuja kuunnellen. Loistevalaistu supermarket. Ei kukkia.
Helsingin kaupunki aikoo antaa perheenäidin käyttöön kannettavan tietokoneen, jotta perheenäiti voisi viedä kaupungin kauheudet kaikkialle, myös mökille, ja pysyä jatkuvasti niiden hermolla. Se olisi kuulemma kätevää.
Noh. Olisihan se kätevää ettei ihminen koskaan lepuuttaisi sieluaan. Olisihan se tosi kätevää ottaa kaupunki mukaan punaiseen taloon. Siellä sitä voisi sitten istua kaikki viikonloput nenä kiinni ruudussa kaupungin tiukassa otteessa. Se olisi kyllä tosi kätevää - mutta miksi, miksi niin pitäisi tehdä, sitä perheenäiti ei tiedä. Siksi hän onkin ikionnellinen siitä, että tuli alun perin julistaneeksi punaisen talon nykyaikavapaaksi vyöhykkeeksi yksissä tuumin puolisonsa kanssa. Tätä julistusta ei onneksii enää voi peruuttaa. Perheenäidin on siis valitettavasti jätettävä kaupungin kätevä kannettava tietokone viikonlopuiksi kotiin. Nykyaikavapaalla vyöhykkeellä se nimittäin ehkä tuhoutuisi, itsestään, eikä perheenäiti halua vahingoittaa kaupungin omaisuutta. Ei millään lailla.
Tuleeko viikonloppuja vielä? Koska aurinko paistaa? Sataako enää koskaan lunta? Pääseekö joulu perille? Sammuttaako politiikka perheenäidiltä sielun, vaiko ehkä vain valot päästä? Ja ennen kaikkea - onko sen jälkeen aina pimeää?
Perheenäiti katselee kynttilää pöydällä. Sen liekki ei liiku, palaa vain. On hiljaista. Jänis istuu maassa torkkuen.
Hulluttelu on palannut parvekkeelle. Se viihtyi siellä paremmin, meillä on niin tylsää.
Meillä on tosi tylsää, ja jatkossa meillä vasta tylsää onkin. Jatkossa meillä asuu yksi ympäripyöreä poliitikko. Se ei ehkä enää koskaan älähdä mistään eikä lyö päätään seinään. Koska päästä ovat sammuneet valot. Seuraavaksi sammuu sitten varmaan katse.
Perheenäiti ei nyt oikein pidä tästä tänä yönä keksimästään uhkakuvasta. Tänä yönä hän ryhtyy hiljaiseen taisteluun sisäistä poliitikkoaan vastaan. Että valot palaisivat jatkossakin. Tai edes joku pieni liikkumaton liekki.
Perheenäidistä tuntuu, että se on nyt pakko tehdä. Ei kukaan halua asua samassa ruumiissa liian ison sisäisen poliitikon kanssa. Haluaisitteko muka itse?
Toimenpide nro 1:
perheenäiti astelee kirjahyllylle, sille samalle, jonka alimmille riveille hän suihkutti keskiyön epätoivossaan hajuvettä, ettei jänis söisi kaikkia alarivin kirjoja. Selät on jo syöty. Nyt ne tuoksuvat.
Perheenäiti tietää, mitä hän nyt etsii. Tähän ei ehkä auta mikään muu. Ei muu kuin E. Uspenskin "Fedja-setä, kissa ja koira", toinen, teipattu painos vuodelta 1977. Se, jonka ensimmäiselle sivulle on teipattu tusseilla väritetty kuva kahdesta koppalakkipäisestä porsaasta moottoriveneessä. Kuvassa lukee: "TÄMÄN KIRJAN OMISTAA JULIIA.V".
Onneksi omistaa. Edelleen. Ei tästä muuten selvittäisi.
Kommentit