Puolen yön jälkeen perheenäiti on nykyään vallan kummallisessa tilanteessa. Hän on ollut siinä kai joka yö lähestulkoon koko elämänsä, mutta ei vain muista sitä minään yönä itse:<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

että perheen nukahtaessa häntä ei väsytä, yhtään, ja että näin oli ehkä eilenkin, ja sitä ennen noin koko elämä.

Tänäkin yönä perheenäiti miettii että mitähän sitä nyt puuhaisi. Yöllä koti on kokonaan oma. Kukaan ei vikise mitään eikä pyydä, naurata tai ole suloinen, pyykkiä ei voi pestä ja tiskaaminenkin, se on nykyään meillä ulkoistettu. Yöllä saa tehdä mitä huvittaa ja ajatella ajattelematta olemisen hyviä puolia ihan rauhassa.

Ajattelematta olemisen hyvä puoli on se, ettei tarvitse ajatella. Huono puoli taas on se, että sitten ei tule oikein ajateltua. Oikein mitään.

 

Perheenäiti on lauhtunut. Kuultuaan uutisista, että Ouluun kaavailtu yli 1500 oppilaan jättikoulu on nyt päätetty toteuttaa, ja saatuaan tietoonsa tiedon, että Vuosaaren sataman avajaishipat maksettaneen sataman omista tuotoista, perheenäiti on nyt aivan rauhallinen. Hän istuu yössä ja ajattelee, että ajattelemisen hyvä puoli on se, että joitain asioita tulee ajateltua.

Perheenäiti toivoo, että Oulun jättikoulusta tulee hyvä koulu. Sellainen, johon kukaan ei häviä, tapetiksi, omia murheitaan hautomaan. Jos aikuiset ovat hyvin, hyvin taitavia ja heitä on paljon, ja he tulevat keskenään hyvin toimeen eivätkä koskaan väsähdä, jos he jaksavat sen suuren yhteisen oppilasmääränsä keskellä olla valppaita ja huomiokykyisiä kaiken muun työnsä ohella ja puhaltavat yhdessä samaan hiileen, ehkä koulusta tulee lapsille hyvä paikka.

Huomaatteko. Siinä on paljon aikuisten harteilla. Paljon enemmän kuin pitäisi olla.

 

Keskustelu suurista kouluista on minusta jotenkin kummallista.  Suurille kouluille, siis todella suurille, yli tuhannen oppilaan kouluille, löytyy myös puolustajia. Ilmeisesti muualtakin kuin säästöintoisten päättäjien keskuudesta. Koulun isoa kokoa puolustetaan sillä, että isossa koulussa kiusaaminen vähenee, kun kenestäkään ei tule niin helposti silmätikku kuin pienessä koulussa. Tämä voi olla jossain määrin toki tottakin. Jossain määrin. Mutta ajatus tämän ajatuksen takana on minusta jotenkin surullinen: se perustuu siihen, että isossa koulussa kiusaajia on helpompi vältellä. Ei siihen, että kiusaamista olisi helpompi huomata, ja sen jälkeen: edes yrittää lopettaa.

Ajatus tämän ajatuksen takana puolestaan on vielä surullisempi: jos on niin, että kiusaajia on helpompi vältellä, silloin on varmasti helpompi vältellä muutakin. Huomiota esimerkiksi, sellaisten ihmisten taholta, jotka voisivat huomata, että nyt ihan kaikki ei taidakaan olla ihan hyvin. Isossa ryhmässä on helpompi olla huomaamaton. Sitä nimenomaan tahtoen, tai sitten vastoin tahtoaan.

Minä uskon että kaikki isot koulut eivät ole lähtökohtaisesti huonoja. Paljon riippuu niissä työskentelevistä aikuisista ja kouluun ajan mittaan muodostuvasta hengestä. Pannaan iso joukko hyviä tyyppejä pyörittämään isoa koulua ja no, eiköhän se ihan pyöri. Parhaassa tapauksessa oikein hyvin.

Siinä on paljon aikuisten harteilla. Eikä siinä hommassa sitten saa väsyä, jättää kesken. Ja kaikkien tyyppien pitää olla hyviä.

 

Aikuisten harteille kasataan paljon enemmän kuin ennen. Opettajiksi tuskin hakeutuu kaikista vastuuttomin porukka, en oikein usko että niin kovin usein käy, mutta mistä kaikesta nämä ihmiset oikein täytyy laittaa vastaamaan, minä ihmettelen sitä. Isossa koulussa opettaja laitetaan vastaamaan siitä, että lapsi tuntee kuuluvansa omaan pieneen ryhmäänsä, vaikka se on välitunnilla aivan valtavan iso. Hallitsemattoman iso.

Tuhatviisisataa. Jos sen jakaa 20 oppilaan ryhmiin, luokkahuoneita tarvitaan 75. Jos sen jakaa 30 oppilaan ryhmiin, luokkahuoneita tarvitaan vain 50. (Vain?!) Mitä luulette, montakohan luokkahuonetta Oulun uuteen suureen kouluun tullaan rakentamaan? Rakennettaisiinkohan niitä 75? Minä nimittäin vähän luulen, että tässä kohtaa joku saattaa keksiä että näissäkin seinissä voitaisiin oikeastaan vähän säästää.

Että ovathan ne lapset ennenkin mahtuneet. Joku saattaa alkaa muistella kansakouluaikojaan.  

 

Onnea Oulun uuteen malliin yhteisöllisyyden edistämisestä. Johan siihen sanaan alettiinkin jo tuskastua, kun se on ollut vain puhetta, ja monet sanovat, etteivät oikein enää tiedä mitä sillä sanalla tarkoitetaan. Kohta se on ehkä pois muodista, tuli puheena ja meni, puheena.

Eikös se yhteisöllisyys ole sitä että ollaan ja tehdään yhdessä ja tunnetaan kuulumista yhdessä toisten kanssa? Minusta se on sitä.

Kuulumisen tunteen virittäminen tuhatviisisataapäiseen lapsilaumaan - se on vaikeaa.

Kuulumisen tunnetta kun ei voi virittää. Se tulee itsestään tai ei tule - se tulee tuntemisesta. Toisten ihmisten tuntemisesta. Minä tunnen nämä tyypit nyt, olen nimittäin tavannut ne, me ollaan nähty monesti pihalla ja syöty yhdessä, käyty samoissa juhlissa, tämä on meidän yhteinen paikka, me tehdään täällä yhdessä yhteisiä juttuja ja jos meille tulee joku huoli tai ongelma, me huomataan se ehkä ja tehdään sille jotain. Ehkä yhdessä.

Tätä on yhteisöllisyys. Sitä ei synny tuhatviisisataapäiseen laumaan lapsia. Koska kaikki heistä eivät mitenkään voi tuntea toisiaan. Eivät, vaikka aikuisten harteilla olisi vaikka mitä, ja vaikka he jaksaisivat sen kaiken kantaa.