Päällikkö istui tänään ison pöydän ääressä, maistoi kaupungintalon maustekakkua ja tyhjensi perheenäidin lompakon sisällön Vihreiden ryhmähuoneen pöydälle. Maustekakku ei tehnyt vaikutusta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Lompakossa oli erilaisia enimmäkseen tarpeettomia kortteja, paljon vanhoja kuitteja, elinluovutustestamentti, K-kaupan vip-kokelaskortti, pieni vyyhti heijastinlankaa, (siitä piti virkata pieni heijastin, mutta projekti on vaalien vuoksi viivästynyt,) kuva päällikön edesmenneestä veljestä, kahdenkympin seteli sekä kahden euron ja kymmenen sentin kolikot.

Kahdenkympin setelin päällikkö lajitteli tarpeettomien kuittien sekaan. Paperi mikä paperi. Korteissa päällikköä kiinnosti niiden taipuisuusaste. Matkavakuutuskortti taipuu paremmin kuin sirukortti, se on helpompi tunkea suuhun kaksin kerroin. Edesmenneen veljen kuva sai päälliköltä leveän hymyn, tuttu naama unimailta kaiketi.

Lopuksi päällikkö otti toiseen käteensä kahden euron, toiseen kymmenen sentin kolikon. Hän punnitsi niitä nyrkeissään pitkään ja mietti kumman söisi ensin. Kymmenen sentin kolikko voitti.

Perheenäiti havahtui kesken isojen ihmisten keskustelun, jota hän oli tullut päällikön kanssa seuraamaan, poimi kolikon päällikön suusta ja kuuli kuiskaavansa tälle:

rahaa ei voi syödä.

Päällikkö poimi pöydältä lyijykynän ja päätti syödä sen.

 

Perheenäiti istui kaupungintalossa päällikkö sylissään, kuunteli apulaiskaupunginjohtajan ja kaupunginhallitusryhmän keskustelua, katseli ikkunasta aurinkoiselle Senaatintorille ja mietti mikä hänet ja päällikön on temmannut siitä torilta tähän.  Hän ei muistanut. Me vaan tultiin, hän muisti, ja jatkoi kuuntelemista.

Sitten mentiin ostamaan tyttärelle kahdet sukkahousut, äidille alekirjakaupasta kaksi kahden euron kirjaa ja hernekeittoa tunnelin Alepasta. Lopuksi perheenäiti teki perheelleen taloudellista väkivaltaa ja jätti vastustamatta kiusausta ostaa kampaamotuotteiden taivaasta itselleen yhteensä 1,75 litraa hyvää shampoota ja hoitoainetta kotoisten Alepan kemikaliotuotteiden sijaan. Perheenäiti on vasta nyt tajunnut Alepan kemikaliohyllyn yhteyden siihen takkuun, joka kasvaa hänen päästään. Aina siinä takku on ollut, muttei koskaan niin paha kuin nykyään. Sen sukiminen vaatii voimaa ja on päivittäin niksauttaa perheenäidin niskanikamat sijoiltaan. Huudan nyt kemianteollisuutta apuun ja kampaamotaivas, se on tänään vastannut huutooni.

Kotimatkalla bussissa päällikkö viihdytti kanssamatkustajia esiintymällä omana itsenään, käpyläläisenä luolanaisena, jota marraskuun vakavat naamat naurattavat, ja perheenäiti esitti itselleen surunvalittelut siitä, että hän on taas tehnyt sen mitä ei olisi pitänyt.

Jättänyt tyytymättä sukkahousuihin ja hernekeittoon.

Kotona perheenäidin puhelin soi. Helsingin Sanomat soitti. Hei, perheenäiti vastasi, ja kuuli olevansa verotietojen mukaan Helsingin tulevan kaupunginvaltuuston toiseksi pienituloisin valtuutettu. (Pienituloisin on opiskelija.) Sen takia hän on nyt Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksen mielestä himpun verran kiinnostava.

Mikäs siinä, kyllä minua saa haastatella, perheenäiti sanoi, ja ajatteli samalla sitä mitä hän ajatteli maksaessaan lapsensa sukkahousuja. Että kyllä, nämä on pakko ostaa, ja ei, näitä ei saa käytettyinä, ja ei, tällaisesta ostamisesta ei saisi potea huonoa omaatuntoa ja kyllä, se tulee silti. Että oliko ihan pakko. Tottakai oli pakko, tai sitten lapsi joutuu olemaan ilman.

1,75 litraista kampaamotaivaan palasta maksaessaan perheenäiti laski jo, mistä yhteisestä hyvästä tämä ihanuus on pois. Jostain se on, ja silti sillä on aika kiva pestä hiukset. Niin se vain on. Aina ei voi olla niin hyvä kuin olisi hyvä olla. Joskus on hyvä vain olla ihminen, ja vaikkei olisi, niin ihminen tässä kai vain on oltava.

Helsingin Sanomat tulee huomenna perheenäidin kotiin, muutenkin kuin mätkähtämällä aamuyöstä eteisen lattialle. Tämä on tietenkin aika vitsikästä. Perheenäidillähän on aina välillä ollut jokunen sananen sanottavana tätä nimenomaista lehteä lukiessaan. Katsotaanpa minkälaisia sanasia hänellä huomenna sille on sanottavanaan, ja minkälaisina hän ne saa lehdestä ylihuomenna lukea.

Helsingin Sanomat tulee kyllä perheenäidin kotiin vähän huonona päivänä. Meillä on nimittäin siivottu. Miksi täällä näyttää tältä? tytär kysyi tänään koulusta tullessaan. Ai normaalien ihmisten kodilta vai, perheenäiti siihen. Just niin, mitä te oikein olette täällä tehneet, tytär tivasi. Me siivottiin, perheenäiti vastasi. Meistä on kiva elää näin. Tästä lähtien me eletäänkin näin.

Tuskin eletään, mutta on se kivaa kumminkin. Mahtua kävelemään omassa kodissaan.

 

Minua saa kyllä haastatella pienistä verotuloistani, mutta onhan se jotenkin surullista silti. Se, että pienituloinen ihminen on kiinnostava vasta kun joku äänestää hänet kaupunginvaltuustoon.

Pienituloinen kun ei ole tässä kaupungissa mikään kummajainen. Niin kuin varmasti hyvin tiedätte. Toiset ehkä toisia paremmin. Rahaa ei voi syödä, mutta onhan siitä ruokakaupassa apua. Huumorintajusta on myös. Jos lompakossa on kaikenlaista, muttei ehkä ihan kauheasti rahaa. Ainakaan kovin usein.   

Noh. Mamma onhan niin, että laha ei tuo onnea, esikoinen kysyi perheenäidiltä kaksivuotiaana. Kyllä se niin on, perheenäiti vastasi. Vaikka mistä hän sen oikeasti tietää, en minä vaan tiedä.

 

Oikeasti minusta on kauhean mukavaa, että päällikkö löysi lompakostani pienen vyyhdin heijastinlankaa. Sellaisesta ihminen ilahtuu, siitä että hän muistaa mitä kaikkea maailmassa voikaan rahan sijaan tehdä, jotain pientä askaretta, hiukan hullunkurista sellaista. Kuten virkattu heijastin. Tai ajatus virkatusta heijastimesta. Pelkkä ajatuskin virkatusta heijastimesta on minusta jotenkin lohdullinen. En tiedä miksi.

Hauskempi se silti minusta on kuin se kahdenkympin seteli. Paperi mikä paperi. Elämä on koulu ja minä siinä ikuinen opiskelija:

ikuinen K-kaupan vip-kokelas. Paino sanalla kokelas.

 

K-kaupan väki tosin on juhlinut itsensä tänään otsikoihin siihen malliin, että ehkä se pelkkä kokeluus tosiaan riittää.

 

Keskellä yötä perheenäiti on äkkiä täynnä tarmoa. Äkkiä tekisi mieli saada maailmassa jotain aikaan.

Jotain tarpeellista. Kuten virkattu heijastin.