Nyt yöllä, kun olen kahlannut läpi keskustelua, jota käydään hesarin verkkosivuilla, ja jaksanut lukea kommenteista vain kolmanneksen, koska niitä on niin hirvittävän paljon, en jaksa enkä halua sanoa kuin seuraavaa:<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Vihreät Naiset ry on yhdistys, johon kuuluu vihreän politiikan parissa toimivia naisia. Kaikki vihreät naispoliitikot tai vihreyden parissa toimivat naiset eivät siihen yhdistykseen kuulu - vain he, jotka siihen erikseen ovat liittyneet.

Minä en kuulu Vihreät Naiset ry:hyn. Uskon siihen, että ihminen on ensisijaisesti ihminen, ja vasta sitten nainen tai mies, ja että aidon tasa-arvon edistämiselle on käyttökelpoisempiakin keinoja kuin se, että miehet tai naiset eristäytyvät yhdistyksiin, joihin toisella sukupuolella ei ole sääntöjen puolesta pääsyä. Uskon että miesten ja naisten välistä tasa-arvoa edistetään parhaiten sillä, että naiset ja miehet toimivat yhdessä. Tasa-arvoisina. Yhteisten asioiden puolesta.

Tasa-arvo on mielestäni naisten ja miesten yhteinen asia.

Naisjärjestöt tekevät silti epäilemättä hyvää työtä monenkin asian eteen, enkä halua arvostella yhdenkään naisjärjestön toimintaa. Minulla ei ole siihen mitään syytä, etenkään kun en niiden toimintaa juurikaan edes tunne.

 

Tänään on kuitenkin käynyt niin, että Vihreät Naiset ry:n toiminta leimaa julkisuudessa tahattomasti kaikki vihreät naiset - se ei varmaankaan ole ollut tarkoitus, mutta näin on. Vihreät Naiset ry harkitsee lehtitietojen mukaan rikosilmoituksen tekemistä erästä toisen puolueen sitoutumatonta tulevan kauden kaupunginvaltuutettua vastaan tämän kahden vuoden takaisen blogikirjoituksen takia. Kirjoituksen on ilmeisesti tulkittu yllyttävän väkivaltaan. Lehtitiedot eivät kuitenkaan puhu Vihreät naiset ry:stä. Ne puhuvat vain Vihreistä naisista, yksikössä. Lukijalle jää käsitys, jonka mukaan puhe on kaikista vihreistä naisista.

Minä olen hassussa tilanteessa. Olen Vihreiden tulevan kauden valtuustoryhmän jäsen, jonkinlainen vihreä nainen siis, mutta en Vihreä Nainen. Nyt minun ilmeisesti oletetaan harkitsevan rikosilmoituksen tekemistä erästä tulevaa kollegaani vastaan, vaikken mitään sellaista harkitse - enkä kannata - ja jos sanoisin nyt, että tämä on mielestäni tyhmää, se voitaisiin tulkita epäsolidaarisuudeksi Vihreät Naiset ry:n jäseniä kohtaan, osittain tulevia kollegoitani hekin.

 

Tällaista on politiikka. Se on aika hassua. Se vetää aika hiljaiseksi, näin yöllä, keskustelupalstoja kahlatessa.

Keskellä yötä minun täytyy omassa blogissani miettiä, saanko enää sanoa, mitä mieltä minä asioista olen.

Vielä eilen sain, joten enköhän minä tänäänkin saa. Ehkä tuttu etäännytys auttaa:

 

perheenäiti katsoo maailmaa tietokoneen ruudun läpi ja on sitä mieltä, että ennakkokäsitys on käsityksistä huonoin.

Vaikka sille olisi ilmiselviä perusteluja. Ilmiselvyys on kuitenkin vain ennakkokäsitys sekin.

 

Perheenäiti on valmis astumaan hissukseen Helsingin kaupunginvaltuustoon välittämättä siitä, että yksi hänen tulevista kollegoistaan on jollain aika epämääräisellä tavalla blogissaan kaksi vuotta sitten ehkä antanut ymmärtää, että perheenäidin kaltaisten ihmisten raiskaaminen olisi jollain lailla oikeudenmukaisempaa kuin joidenkin toisella tavalla ajattelevien.  Perheenäiti on lukenut tämän kirjoituksen ja kokenut, että vaikka sillä ei viitatakaan suoraan häneen, sillä ehkä viitataan sellaisiin ihmisiin, joiden arvomaailmasta hän pitää. Epäsuorasti häneen siis, hyvin epäsuorasti tosin.

Ja entä sitten. Perheenäiti on menossa kaupunginvaltuustoon, ja niin on moni muukin. Perheenäiti lähtee siitä, että siellä on paikalla aikuisia ihmisiä jotka aikovat olla ihmisiksi.

Mieluiten sanan hyvässä merkityksessä.

Perheenäiti lähtee tästä, koska hänen mielestään mistään muusta ei kannata lähteä.

 

Kun perheenäiti menee Helsingin kaupunginvaltuuston, hänellä on siellä puhdas pöytä. Jos siihen jotain sotkua tulee, se on perheenäidin oma sotku.

Valmiina se ei siellä ole.  Ihmisillä on oikeus omiin mielipiteisiinsä, myös muiden mielestä inhottaviin. Perheenäidin mielestä kenenkään ei ole pakko olla inhottava, mutta jos joku on joskus ollut inhottava, hän voi vielä sen jälkeen yrittää olla sitä olematta. Uudestaan.

Ja hänellä on siihen oltava oikeus. Niin kuin kaikilla ihmisillä on. Oikeus olla ihmisiksi, joka päivä.