Sillä aikaa kun perheenäiti on istunut tässä koneen ääressä, päällikkö on oppinut kävelemään, piirtämään ja leikkimään asiallisesti pikkulegoilla. Niillä, joita ei pikkuihmisille saisi antaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Päällikkö istui tänään legolaatikossa pikkulegojen päällä selin perheenäitiin ja leikki. Pikkulegoilla. Niiden tonkimisesta lähtee kiva ääni. Se on lapsuuden ääni. Perheenäiti muistaa sen omasta lapsuudestaan.

Päällikkö on yksivuotiaaksi hiukan hassu. Hän ei niele legoja eikä revi kirjoja. Hän repii kirjat alas hyllystä, mutta sivut saavat jäädä. Päällikkö vain kääntelee niitä.

Sitten hän nousee seisomaan ja uhoaa. Kirjat lentävät, mutta sivut saavat jäädä.

 

Perheenäiti katsoi tänään televisiota. Siellä puhuttiin taas lapsista. Taas puhuttiin internetistä, kiusaamisesta ja yhteisöllisyydestä. Että mitä se oikein on. Keskustelu oli siedettävää, koska jostain syystä Timo T.A. Mikkonen puuttui studiosta. (Missä Timo T.A. ja Lenita oikein ovat? puoliso kysyi pettyneenä ohjelman alussa.)

Lopuksi puhuttiin rajoista. Keskusteluohjelman keskusteluväki päätyi keskustelemaan siitä, saako sikailevaa uhmailevaa sekopäisesti käyttäytyvää nuorta pitää aloillaan väkisin.

Siinä kohtaa ohjelmaa päällikkö palasi makuuhuoneesta isänsä perässä. Hän oli jälleen päihittänyt Nukkumatin, hypännyt unimaiden kyydistä viime hetkellä. Hän palasi olohuoneeseen kasvoillaan voittajan virnistys.

Päällikkö asettui television viereen, katsoi äitiään tiiviisti silmiin ja alkoi uhmata. Vuoden ja kolmen päivän iässä.

Päällikkö ölisi varsin kantavalla äänellä. Hän ölisi niin kovaa kuin kurkusta lähti, ja katsoi sitten kiinnostuneena perheenäitiä: jos minä teen näin, mitä tuo tekee? Perheenäiti sanoi: äläs hei viitsi huutaa.

Päällikkö virnisti. Sitten hän ölisi entistäkin kovempaa, korvia särkevän kovaa, ja jatkoi perheenäidin tarkkailemista. Perheenäiti rypisti otsansa ja sanoi: ei saa huutaa.

Päällikkö virnisti. Sitten hän alkoi pöristää huuliaan. Hän pöristi niitä niin kovaa kuin niin pienillä huulilla voi.

Perheenäiti huokaisi. Hän oli unohtanut tämän, koska esikoisten kohdalla se on jo pitkälti voiton puolella. Rajojen asettaminen. Perheenäiti oli unohtanut, että ne pitää asettaa jokaiselle erikseen.

 

Päällikön katse, ennen kuin Nukkumatti tilattiin toiselle kierrokselle ja hän viimein tuli, oli varsin terävä. Yksivuotias on jo aika hyvin maailman kartalla. Yksivuotias on vauvaksi naamioitunut ymmärtävä ihminen, jonka horjuva päättömän oloinen töpsöttely keskilattialla isosiskon hattu päässä, kännykän laturi kaulassa, voi antaa virheellisen vaikutelman. Hänen niin sanotusta ymmärryksestään.

Yksivuotias ymmärtää jo vaikka mitä. Hän ymmärtää jo uhmata.

Perheenäiti seurasi vuoroin television keskustelua, vuoroin päällikköä, ja tajusi varsin selvästi niiden välisen yhteyden.

Sitten hän huokaisi, toistamiseen.

 

Jäikö teitä vaivaamaan, mitä siinä päällikön paketissa oli? Siinä oli pieni salkku. Myyräsalkku. Siihen voi tarvittaessa laittaa joitain tärkeitä pikku tarvikkeita mukaan otettavaksi maailmalle. Kännykän laturin vaikkapa.

Päällikkö seisoi olohuoneen lattialla myyräsalkku kädessään ja sitä perheenäiti ei ehkä koskaan unohda, vaikka valtaosaa näistä päivistä hän ei enää myöhemmin muista. Päällikkö seisoi lattialla hyvin valmiina, mihin tahansa. Omin jaloin.

 Niin kauhean pienenä, myyräsalkku kädessä.

Täytyykö tuokin päästää joskus kavereiden kanssa risteilylle, perheenäiti mietti. Sitten esikoinen tuli risteilyltä kavereiden kanssa.

Seurasi toinen hetki, jota perheenäiti ei koskaan unohda. Esikoinen tuli risteilyltä ja ojensi päällikölle tuliaisen matkalta. Hän ojensi päällikölle vielä yhden paketin.

Päällikkö otti paketista punaisen barbapapan, halasi sitä, katsoi isoa veljeään pää kallellaan ja hymyili. Veli hymyili takaisin.

 

Perheenäiti meni hiljaiseen liikutukseen ja jäi sinne pariksi päiväksi.