Kuvaaja tuli perheenäidin kotiin ja kuvasi, ja toimittaja tuli mukana. Toimittaja haastatteli. Molemmat olivat mukavia.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Toimittaja kyseli niitä näitä. Perheenäiti vastaili niitä näitä, ei oikein saanut suustaan mitään järkevää. Niin se vain joskus on. Kaikki järkevät lauseet tulivat perheenäidin mieleen vasta kun Helsingin Sanomien väki oli lähtenyt ja päällikkö nukahtanut.

Sellainen lause esimerkiksi, että ihmisillä voi olla yhteisiä arvoja tuloista riippumatta. Vaikka iso- ja pienituloisten arki voikin olla aika erilaista, ja usein varmaankin onkin. Perheenäiti onnistui kyllä jupisemaan toimittajalle jotain siitä, ettei hän erityisemmin pidä ihmisten luokittelemisesta. Se, päätyykö se ikinä lehteen, jää nähtäväksi. Perheenäidin sekavasta puolittaisten lauseiden jupinasta ei ehkä saa aikaiseksi kovin vaikuttavaa haastattelua.

Samapa tuo. Itsensähän perheenäiti lehdessä vain nolaa, ei muita. Se on sentään hyvä.

Yksi sana jäi kuitenkin soimaan perheenäidin korviin toimittajan lähdettyä, ja se oli kiinni lauseessa, joka ei ollut perheenäidin oma, vaan toimittajan. Puhuttiin perheenäidin blogista. Toimittaja sanoi: niin, siellähän on kaikkea ihan käsitöistä alkaen.

Päällikön nukahdettua perheenäiti keitti ison kupin kahvia, rypisti otsansa ja äkkiä hänen korvissaan soi:

"käsitöistä"?

 

Missä täällä ovat ne käsityöt, perheenäiti mietti.

Sitten hän katsoi edellisen kirjoituksen otsikkoa. Virkattu heijastin.

Jep, minä sanon tähän.  Ja lopuksi vielä: jep jep.