Minä ihan vilpittömästi yritin. Yritin lukea aamun lehteä avoimin mielin. Hesarin otsikko "Yhä useammat lapset ja nuoret käyvät vastedes jättikoulua" oli tietenkin jotain, mikä olisi voinut suututtaa jo valmiiksi, mutta minä annoin sille jutulle mahdollisuuden. Vakuuttaa minut siitä, että ei, ei tämä ole välttämättä huono asia. Että puolensa ja puolensa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Jutun luettuani olen raivoissani.
Aikuisuudessa on puolensa, mutta tämä on niistä kaikista huonoin: että verrataan koulua ostoskeskukseen, ja lasten koulunkäyntiä ja opettamista "tavaravalikoimaan". Toimittaja ei tykkää käydä isoissa ostoskeskuksissa, mutta iso koulu on ihan okei, koska opetustarjonta, se koulun "tavaravalikoima", on niissä parempi.
Mietin hetken ennen koneen avaamista, kuinka tuleva kaupunginvaltuutettu puhuisi tästä asiasta tässä riittävän ympäripyöreästi ja kauniisti. Puolen minuutin miettimisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että jos tulevalla kaupunginvaltuutetulla oli mitään oikeita perusteluita sille, että hänestä tuli kaupunginvaltuutettu, ja jos hänellä edelleenkin on edes hiukkasen järkeä päässä, hän jättää lässytyksen sikseen ja sanoo mitä hän tästä ajattelee.
Kaikki se huoli yhteisöllisyyden häviämisestä, lasten pahoinvoinnista ja mielenterveyden järkkymisestä, se on pelkkää hyödytöntä lässytystä niin kauan kuin niillä ei nähdä mitään yhteyttä maailman muihin asioihin. Ouluun kaavailtua 1500 oppilaan jättikoulua vastustaneen avoimen vetoomuksen on ilmeisesti allekirjoittanut useampikin lapsen ja ihmisen mielen asioista jotain työnsä puolesta ymmärtävä, mutta tämä on vain sitä turhaa jupinaa, jonka edelle menee aina, aina, aina: talous.
Vanha mantra "seinistä säästämällä voimme satsata opetuksen laatuun" pullahtaa taas lukijan silmille, tällä kertaa tulevan jättikoulun tulevan rehtorin suusta. Enkä minä tässä sen rehtorin osaamista ja ymmärrystä kyseenalaista. Tarkoitus on varmaankin hyvä, ja hän haluaa laumansa pois vanhasta homekoulusta. Mitäs pahaa siinä on, ei mitään. En myöskään, edelleenkään, sano, etteikö Suomessa olisi hyviä isojakin kouluja. En sano. Mutta hyvät ihmiset, selittäkää minulle seuraava Helsingin Sanomissa sivulla A4 tänä aamuna seisova lause:
"Suurissa kouluissa voi toisaalta olla helpommin saatavilla tukipalveluita kuten terveydenhuoltoa tai vaikka kirjasto tai uimahalli."
Hei ihan oikeasti. Uimahalli? Tukipalveluita kuten uimahalli?
Nyt kuulkaa järki käteen ja siitä suorinta tietä päähän. Heti. Toimittaja ei tykkää käydä isoissa kauppakeskuksissa, vaikka tavaravalikoima on niissä paljon pikkukauppoja parempi. Miksi?
Ehkä siksi, että ihmisellä on mittakaava. Minä uskon, että se on rakennettu ihmisen sisään. Se ei ole kaikilla varmaankaan ihan täsmälleen sama - ehkä todella ON ihmisiä, jotka eivät ahdistu muutaman kilometrin iltakävelystä jättimarketissa kuutta kananmunaa etsiessään - mutta ihmiset ovat pikku eroistaan huolimatta lopulta kaikki ihmisiä.
Etenkin ja eritoten lapset.
Ja tulihan se sieltä sitten, tietenkin: maininta siitä, montako oppilasta Suomen kahden (toistaiseksi ja toivottavasti vain kahden) kouluammuskelijan kouluissa oli. Lälläslää, olivat pieniä kouluja, siitäs saitte. Ei ole mitään yhteyttä isoilla kouluilla ja oppilaiden pahoinvoinnilla siis. Tällainen johtopäätös sitten.
Saman tien voidaan kyllä sitten tehdä sellainenkin johtopäätös, että muilla paikkakunnilla kuin Jokelassa ja Kauhajoella ei ole pahoinvointia. Koska niiden kouluissa ei ammuta.
Vaikuttaako siltä, että olen vihainen? Hyvä. Niin minä olenkin. Yhden tai kahden toimittajan kirjoittama juttu on tietenkin vain yhden tai kahden toimittajan kirjoittama juttu, mutta valitettavasti se on muutakin. Se heijastaa arvoja, jotka meidän toimintaamme nyt ohjaavat. Koko sivun juttu, jossa selitellään sitä, miksi valtava kouluyhteisö ei valttämättä automaattisesti olekaan lapsuudelle huono asia, vaikka ne kuuluisat alan asiantuntijat ovatkin toista mieltä, kertoo yhteiskunnastamme jotain inhottavaa.
Ihmisen ja lapsen mielen kanssa töitä tekevät pelkäävät isojen yhteisöjen haitallisia vaikutuksia lapsen elämään ja kehitykseen, mutta heidän allekirjoittamansa avoin vetoomus päättäjille on uutisoinnissa pari sivulausetta. "Pienuus ei ole arvo sinänsä", tästä tehdään jutun kommenttiosuuden otsikko.
Rakkaat ihmiset, miksi ISO sitten on arvo sinänsä? Miksi siihen pitää pyrkiä, vaikka seurauksista ollaan vilpittömästi huolissaan?
Haluan esittää aikuisille ihan yksinkertaisen kysymyksen. Kummassa työskentelisitte päivittäin mieluummin, työpaikalla, jossa on samaan aikaan kahdestasadasta neljäänsataa ihmistä, vai työpaikalla, jossa on samaan aikaan tuhatviisisataa ihmistä?
Molempiin vastauksiin toivon perusteluja.
Ja sen jälkeen toivon, että nämä samat perustelut ovat niitä perusteluja, jotka otettaisiin huomioon lasten työoloista päätettäessä.
Päädyttekö tuhannenviidensadan hengen työyhteisöön esimerkiksi siksi, että työpaikalla on oma uimahalli? Vaikka todennäköisesti se kyllä onkin siellä missä ennenkin: jossain päin kaupunkia. Täysin riippumatta siitä, missä päin työpaikkanne on.
Mitä luulette, millainen ryhmähenki vallitsee tuhannen viidensadan ihmisen työpaikalla? Onko se tiivis ja hyvä? Tunnetteko kaikki työpaikkanne ihmiset, edes vilaukselta? Onko töihin siksi kivaa ja turvallista mennä? Onko kahvihuoneessa kotoisa tunnelma? Kuuluuko oma äänenne yhteisistä asioista puhuttaessa? Mahdutteko kaikki samoihin pikkujouluihin, ja jos ette, tuntuvatko porrastetut pikkujoulut hauskalta ajatukselta?
Ja vielä: yhteinen taukojumppa tuhannen viidensadan työtoverin kanssa pihalla tunnin välein neljästä seitsemään kertaa päivässä, kuulostaako sekin hauskalta? Rentouttaako se?
Ei muuta tällä kertaa. Ajatelkaa ihmiset, ajatelkaa. Se on edelleen aivan ilmaista.
Kommentit