Päällikkö sai tänään pulkan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Päällikkö pantiin siihen istumaan ja siinä hän kökötti, tarkkaavaisena, kun hänet vedettiin sillä kauppaan. Paluumatkalla päällikkö alkoi laulaa. Hän lauloi lumilaulun. Se oli haikea ja iloinen.  

Päällikkö istui pulkassaan ja katseli lunta. Tumput suorina, kirjaimellisesti. Lumi oli ihmeellistä, myös perheenäidin mielestä.

Kunpa se ei sulaisi, perheenäiti ajatteli, ja tiesi, että pian niin taas käy.

 

Kotona on öisin hiljaista eri tavalla kuin ennen.

Näin on ollut jo jonkin aikaa. Kotona on entistä hiljaisempaa. Ei ole niin paljon ajatuksia, vain keskeneräinen villapaita.

Jotain on tulossa. Tämä on sitä mikä sitä edeltää, tyyntä jonkin edellä. Jonkin, johon täytyy kerätä voimia.

Jonkin, johon liittyy valtava määrä paperia ja aloillaan istumista, kiemurtelematta. Mitenkähän minä osaan olla neljä vuotta kiemurtelematta, perheenäiti kysyi itseltään viime yönä, ja vastaus oli pelottavan hiljainen. Vastaus oli syvä hiljaisuus.

Saakohan siellä kutoa, perheenäiti mietti seuraavaksi. Ei varmaan, hän vastasi itselleen heti. Mitenkähän minä sitten oikein osaan olla, kiemurtelematta, perheenäiti jatkoi.

 

Et sinä osaakaan, hän vastasi itselleen sitten. Ja se on hyvä se. Menet sinne ja kiemurtelet neljä vuotta. Se jalostaa. Tai sitten ei. Pääasia ettet lakkaa kiemurtelemasta, oikeissa paikoissa.

 

Nyt täytyy kutoa. Tosi paljon. Varastoon.