Perheenäidin yötä valvovat muutamat ajatukset, ja perheenäiti yrittää saada niistä selvyyttä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Toistaiseksi ajatuksista eivät ole selvillä kuin aihepiirit, joita on monta, ja silti ne tuntuvat olevan yhteydessä toisiinsa.

Pitää ajatella montaa asiaa samaan aikaan. Onneksi kallistuskulma keski-ikään päin nousee koko ajan.  Keski-iässä monen asian ajattelu samaan aikaan ei enää tee ihmisestä sekavaa ja ahdistunutta, hajamielisen vain.  Mitä isompi kulma, sitä nopeampaa on luisu ja keski-ikään ehkä pääsee perille, ehkä jo ennen vanhuutta.

Onkohan vanhuus sitä että kallistuskulma on se 90 astetta, josta on pakko mätkähtää alas? Vaikkei enää haluaisi?

Ehkäpä keski-ikä siis onkin vain itse kallistuskulma. Matkalla perille.

 

No niin ja tämän viisailun jälkeen ne ajattelun aihepiirit, säntillisesti ranskalaisin viivoin, ilman mitään tajua siitä miksi ne pitää tähän listata:

-

-

-

-

-

(Viivat alkoivat pelottaa. Yritetäänpä jotain vähemmän säntillistä.)

 

Päivällä, kun päällikkö nukkui, sisällä taas vaikka aurinko kai taas paistoi, perheenäiti kahlasi läpi hesarin keskustelupalstan taideterapiakeskustelua. Sitä pehmolelujen silpomisesta lähtenyttä lumipalloa, joka nyt sitten vierii.

Keskustelu oli kiinnostava. Äkkiä palstalle ilmestyi ihmisiä, joilla on oma nimi, ei mitään merkkiä. Nimimerkkiä. Vaikka niitäkin toki siellä vielä vilisee. Perheenäidin valtasi suuri tarve liittyä keskusteluun. Tarve sai alkunsa siitä, että palstalla kummasteltiin sitä miksi viisitoistavuotiaista puhutaan aivan kuin he olisivat vielä lapsia.

Perheenäidin päässä alkoi jo vanha tuttu korvinkuultava lauseenmuodostus, mutta silloin päällikkö heräsi.

Perheenäidin osallistuminen keskusteluun on siis viivästynyt, ja kuka tietää, ehkä huomenna on jo liian myöhäistä. Huomenna keskustelu ehkä on tyrehtynyt.

Toivottavasti ei. Perheenäidillä nimittäin olisi siihen asiaa, siihenkin.

 

Sattuu sattumia. Sattumalta juuri näinä päivinä päällikön sisällä uinunut hoivavietti on töpsähtänyt esiin. Päällikkö on alkanut pusia pehmoleluja. Hän halii niitä ja pusii, painaa niitä hellästi rintaansa vasten. Se on suloista ja hämmentävää - päällikkö on tähän mennessä totuttu yhdistämään lähinnä touhukkaaseen uhoamiseen ja päättömään voimailuun.

 

Tämän lisäksi perheenäiti katsoi viime aamuyönä tältä koneeltaan Jokelan koulusurmaajan vanhempien haastattelun. Hänestä oli tärkeää nähdä se. Niinpä niin, jotain tällaista uumoilinkin, perheenäiti ajatteli. Tavallinen perhe, rakkaansa menettänyt. Valtava suru.

Perheenäiti toivoo sille perheelle voimia. Elämä on epäreilua.

 

Elämä on joskus epäreilua, perheenäiti sanoi tyttärelleen eilen, kun tytär myötäsuri ystävänsä tapaturmaan joutuneen lemmikin kuolemaa, ja samalla ehkä myös jotain muuta, joka on kätketty syvälle. Siltä perheenäidistä ainakin tuntui. Elämä on joskus epäreilua. Perheenäiti oli katsellut vuorokauden verran tytärtään, joka piti tekstiviestitse yhteyttä siihen ystävään, jonka lemmikkiä yritettiin hoitaa kuntoon, ja tätä katsellessaan perheenäiti ajatteli yhteisöllisyyttä. Että tätä se on. Että teidän lemmikki on tavallaan meidänkin lemmikki.

Kun ystävän lemmikki kuoli, tytär kuuli siitä heti, ja silloin hän meni huoneeseensa kyyneleet silmissä, otti esiin kynän ja paperia, piirsi paperille lemmikin kuvan ja kirjoitti sen alle:

osanottomme.

Ja sitten hän allekirjoitti sen koko perheen puolesta.

Perheenäiti päätti olla itkemättä. Hän katsoi tytärtään ja ihaili tätä. Voimista, joita tällä on, huolimatta kaikesta siitä mikä on kätketty syvälle.

 

Ja sitten, vielä:

pahvilaatikot esikoisen huoneessa. Ne yhtä seinää vasten pinotut laatikot, jotka ovat pölyttyneet aloillaan kenenkään koskematta tammikuun alusta asti. Perheen kirjat. Ei ole ollut hyllyä, eikä kaiketi aikaa.

Lukea.

Nyt on hylly.

Perheenäiti on alkanut availla laatikoita, hyvissä ajoin marraskuussa viime vuodenvaihteessa tapahtuneen muuton jälkeen. Hänen on tullut ikävä kaikkea lukematonta ja luettua. Se on pitänyt saada esille. Odottamaan. Että ehkä joskus. Ja sitten, tietenkin,

keskenhän se homma on jäänyt, avatut laatikot pitkin lattioita, kirjat päällikön ulos vetäminä jäniksen syötävinä matolla, sillä ei perheenäiti niitä kaikkia kirjoja paikalleen saanut, koska aivan äkkiä, kenenkään varoittamatta, hän alkoikin lukea.

 

Perheenäiti luki puolikkaan kirjan ja havahtui sitten keskelle yötä. Ne olivat menneet taas nukkumaan. Ne nukkuivat taas.

Perheenäiti istahti tähän. Ei tiennyt miksi. Oli joku ajatus kai, tai monta. Ne piti kai löytää.

 

Ehkä huomenna.