Pää on tyhjä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Jotenkin kaikki sieltä vaan otti ja valahti. Oliskohan se pudonnut johonkin kadulle, ajatusmassa. Liukastuukohan joku siihen huomenna, onko jo liukastunut?

Toivottavasti hän ei satuta itseään. Siinä ei varmaan paljon lohduttaisi se, että ajatukset olivat hyviä.

 

Perheenäidin tukassa on nyt liisteriä. Hän kävi tänään liisteröimässä monen muun ehdokkaan lailla kadunvarsiin pian ilmestyviä vaalimainoksia niiden taustapahveihin. Se oli hauskaa. Kaikkialla oli liisteriä. Tuntui siltä kuin tekisi jotain, ihan oikeasti. Vaikkei tehnyt muuta kuin liisteröi omaa pikku naamaansa muiden pikkunaamojen kanssa hyvin isoille pahveille.

Kaikenlainen talkootoiminta on kivaa. On jotenkin hienoa toimia yhdessä. Myös sellaisten ihmisten kanssa joita ei koskaan ennen ole tavannut. On jotenkin hienoa astua huoneeseen, jossa kaikki kovasti liisteröivät - kukaan ei kysy että kukas sinä olet ja mitäs sinä täällä teet, sillä ensimmäiseen kysymykseen saa hyvin helposti vastauksen vilkaisemalla sitä liisteröitävää julistetta, ja toiseen saa vastauksen vilkaisemalla ympärilleen. Kaikki ovat samassa liisterissä. Siinä on jotain hyvin hienoa.

 

Minä en usko sellaiseen politiikkaan, jossa pannaan paljon voimia muiden puolueiden parjaamiseen sen sijaan että keskityttäisiin kertomaan omasta tavasta tehdä maailmasta vähän siedettävämpi. Lipsun kuitenkin nyt tästä vähän, anteeksi jo etukäteen. Kuulin nimittäin tänään, että eräs puolue, joka liputtaa nyt kovasti talkootouhun puolesta, ostaa omien julisteidensa liisteröinnin muualta. Omia liisteritalkoita ei ole. Tukkaan ei tule liisteriä. Se on sääli. Iso hauskuus jää sen puolueen parissa toimivilta väliin. Talkoista vain puhutaan, joku muu tekee niistä kertovat julisteet.

Se on sääli.

Jep ja se siitä. Olkoon tämä minun panokseni loanheittoon näissä vaaleissa. Isompaan panokseen en valitettavan onneksi kykene.

 

Ne pikku esitteet, ne jotka sitten kuitenkin sain askarreltua, ja lopulta aivan itse, (mikä on melkein emävale, sillä minua autettiin liittämään niihin oma kuvani, kiitos heille joille se kuuluu, esikoiselle esimerkiksi!) ne ovat nyt lähteneet jakoon. Niitä sujautellaan siellä täällä sinne tänne. Se on aika hauskaa. Minulla on hieno tukiryhmä. Se on pieni joukko ihmisiä, jotka tukevat minua. Sellainen on hienoa, sellainen että joku jolla on omassa elämässäkin puuhaa ihan riittävästi ja välillä myös yli oman tarpeen, jaksaa puuhailla palkatta jotain toista auttaakseen. Päivisin, ja joskus jopa öisin. Minä olen sellaisesta hyvin kiitollinen. Vilpitön palkaton apu on ihmiselle suuri kohteliaisuus.

Pikku esitteissä on kiinni pieniä rintanappeja. Yhdessä niistä lukee:

SAA VÄSYÄ.

Minä katselin sitä nappia tänään kun ajatukset valahtivat kadulle. Sitten ajattelin: niin saa, mutta nyt ei ehdi.

Ja se on kummallista. Se, että silloin kun tekee jotain, mikä ei tunnu turhalta, väsymystä ei tunne. Vaikka sitä vähän ehkä on peilissä, ja vähän silmissä, ja silmien alla paljon. Tekeminen vain on kivaa. Kun tekeminen on kivaa, ihminen kysyy itseltään: mitä tekisin seuraavaksi? sen sijaan että ihminen ottaisi ja nukkuisi.

Minun väsymykseni on nyt vapaaehtoista väsymistä. Kaikkien ei ole. Väsymys on harvemmin valinta. Useimmiten se on olosuhde, joka imaisee ihmisen itseensä. Äkkiarvaamatta. Se voi imaista kenet tahansa, kadulta tai kaupan kassajonosta. Kenet tahansa. Ja kaikkia se ei päästä otteestaan ihan vain pienillä torkuilla töiden jälkeen. Kaikkia se ei ota äkillisesti, jotkut se vie hissukseen. Mutta kova väsymys, se on raskas paikka elää, joutui sinne miten hyvänsä.

 

Perheelle on aina vähän ikävää se kun äidillä on jotain kivaa tekemistä. Joillakin perheessä herää iltaisin kysymys: missä mamma on? Koska hän tulee kotiin?

Äitejä pitäisi aina olla monta. Joka perheessä pitäisi olla monta äitiä. Se olisi perheelle hyväksi, se, että monta äitiä pyörittäisi yhtä perhettä talkoovoimin. Samassa kotitalousliisterissä.

Useimmissa perheissä äitejä kuitenkin on vain yksi, ja ne joissa onkin kaksi, niissä ei yleensä asu isiä, ainakaan saman katon alla.  Tietääkseni. Tai sitten äidit asuvat eri osoitteissa.

Minulla on nykyään perheessäni erityinen, ihmeellinen ilo. Se on se, että kaksi aikuista jakaa perheen arjen. Joskus kun käännän selkäni ja uppoudun johonkin, pitkäksikin aikaa, tai otan ja häivyn toimittamaan jotain yhteiskunnallisesti tai henkilökohtaisesti merkittävää puhdetyötä (tai painelen markettiin pilaamaan oman elämäni tunnelman), joku muu ehkä siivoaa, ripustaa pyykit ja pitää kaikille lapsille seuraa. Se on ihmeellistä. Aivan ihmeellistä. Siihen tottuu yllättävän nopeasti, mutta ihmeellisintä on, että siihenkin tottuu, ettei toista aikuista ole. Siihenkin tottuu ihan oikeasti. Omaa väsymistään vain ei voi säädellä ihan niin hyvin kuin kahden aikuisen lapsiperheessä voi.  Kahden aikuisen perheessä toinen saa väsyä. Yhden aikuisen perheessä ei.

Minusta kaikissa perheissä pitäisi saada. Niitä, jotka hoitavat kahden aikuisen tehtävää yksin, pitäisi auttaa.

 

Nyt minua väsyttää, vähän.

Asia loppui ennen kuin sitä kunnolla edes tuli.

Ei se mitään. Saa väsyä, vaikka olisi ehdolla vaikka mihin.

Lukekaa myös edellinen kirjoitus - tai oikeastaan vain ne tosi isot kirjaimet siitä. Ne painuvat helposti mieleen.

 

Huomenna (tai ylihuomenna tai ylihuomisen ylihuomenna) minä teen tästä blogistani hiukan käyttäjäystävällisemmän satunnaisille vaalien takia piipahtelijoille, ja suoritan muutamia linkityksiä.

Kuulostaa aika pelottavalta, eikö?

Niin minustakin.

 

Hyvää hyvin ansaittua yötä.