Vanhemmalle tyttärelle viime viikolla syysloman kunniaksi noussut korkea vaalikuume hoidettiin angiinana. Sitten päällikkökin sairastui. Vaalivaunut jäivät kotiin. Näppyläinen päällikkö vietiin lääkäriin.  <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Perheenäiti istui lääkäriaseman käytävällä, veti henkeä ja pidätteli sitä hetken. Hän tiesi että tämä päivä tulisi. Hän tiesi että uusinkin lapsi sairastaisi joskus. Hän tiesi miltä se tuntuisi. Kaiken tämän hän tiesi etukäteen, ja myös sen, mitä hän odotushuoneessa silloin väistämättä ajattelisi:

kuoleeko se.

Perheenäiti istui odotushuoneessa ja ajatteli sitä, minkä hän oli etukäteen tiennyt. Hän oli ollut oikeassa.

Lääkäri tutki tyytyväisen päällikön ja kertoi sitten sairauden nimen. Perheenäiti katsoi lääkäriä syvälle silmiin ja sanoi hiljaa:

vakavuusaste?

Lääkäri katsoi takaisin. Lääkäreille on opetettu, kuinka lapsensa menettäneille pitää puhua. Yksi sana riittää. Lääkäri sanoi:

vaaraton.

Ei se kuole, perheenäiti ajatteli, ja päästi kaikessa hiljaisuudessa ulos kaiken pidättelemänsä ilman. Kaikki lapset sairastavat joskus. Kaikki äidit tietävät tämän. Mutta kaikki äidit, joiden lapsi on joskus sairastanut kuollakseen ja siksi kuollut, ajattelevat jokaisen uuden lapsen jokaisen näppylän tullen vain yhtä ja samaa.

 

Päälliköllä on suu- ja sorkkatauti. Sille on annettu myös vaikeampi, uudenaikaisempi nimi, joka ei pelota äitejä niin pahasti. Enterorokko kaiketi kuulostaa hienommalta. Päällikkö seisoo lattialla, sorkkii perheen printteriä ja nauraa. Ei se kuole, perheenäiti ajattelee, ja tämä on selvästikin päivän teema. Suu- ja sorkkatauti paranee itsekseen.

Mutta: nyt seuraa tunnustus. Lääkäri joutui silti kirjoittamaan päällikölle yhden reseptin, sillä eräs vihreä, huom. vihreä kunnallisvaaliehdokas luisui vaalikiireensä syövereissä hautomaan päällikön takamusta kertakäyttövaipoilla. Sideharsoihin ja villahousuihin kymmenen kuukautta käärittynä ollut päällikkö sai tästä luonnon kunnioittamatta jättämisestä niin pahan vaippaihottuman, että se vaatii jo lääkehoitoa.

Perheenäiti katsoo luontoäitiä silmiin ja sanoo: okei. Kiitos ja anteeksi, me opittiin kyllä. Ja nyt tapahtuukin jotain aivan kauheaa:

se on sittenkin tehtävä. Niihin on nyt perehdyttävä. Sideharsot eivät enää oikein toimi, päällikkö kun haluaa osallistua kakkavaipan vaihtoon myös itse. Kakka on joka päivä kaikkialla, jaloissa, käsissä ja suussa. Päällikkö on kuitenkin aidosti vihreä. Hänen tarmokas pikku takamuksensa ei kestä kertakäyttöä. Se on sittenkin tehtävä:

on perehdyttävä kestovaippoihin. On opeteltava termistö ja saavutettava asiassa korkeampi ymmärrys.

(Huokaus.)

Siihen menee ehkä vain yksi elämä, tai mahdollisesti kaksi.

(Lukekaa aiheesta aiemmin tilittämäni tästä.)

 

Niin ja ne vaalit - tänäänkään ei ollut vaalipäivä. Vaalipäivä on ensi sunnuntaina. Tänään saa vielä äänestää ennakkoon, ja huomenna. Sitten on välipäiviä, joina voi miettiä, mitä tuli tehtyä. Jos ei tullut mitään, sunnuntaina sitten. Joohan.

Perheenäidillä on nyt pieni vaaliväsymys, ihan pieni vain. Ehkä se on se vajaa nelikiloinen suru tuolla puserossa, nuo pienet näppyläiset sorkat tuossa lattialla ja tuo oma naama tuolla kadunvarsilla, jotka hiukan väsyttävät. Perheenäiti toivoo että se naama katoaisi tuolta kadulta pian. Se on jotenkin vähän nolo. Naama pois kadulta ja näppylät sorkista. Voitaisiin taas jatkaa ihan tavallista elämää.

 

Eikä tätäkään sitten enää tarvitsisi lisätä joka kirjoituksen perään:

 

Vaaliteemani löytyvät tästä.

Linkit niihin liittyviin ajatuksiin, joita olen kahden viime vuoden aikana ajatellut, löytyvät tästä.

Ja vaalisivuni ovat nyt valmiit.

 

Sunnuntaihin saakka tämä on tähän aina lisättävä. Sori, koettakaa kestää.

Minäkin koetan. Vähän kaikkea.