On kai jälleen tullut yö. Perheenäiti oli valmis seurustelemaan perheensä kanssa, mutta se otti ja häipyi, kuka minnekin ja loput unimaille.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
No ei sitten. Seurustellaan teidän kanssa sitten.
(tauko, perheenäidin otsa rypistyi)
Mitenkähän teidän kanssa seurustellaan?
Tämä kohta avaruutta on kohta kolmatta vuotta ollut paikka, jossa olen ajatellut ääneen ilman ääntä. Olen hauskuuttanut itseäni ja lohduttanut, tehnyt tylsästä arjesta viihdettä ja joka nurkassa uhoavasta kotitaloudesta naurunalaisen. Ahdistus maailmasta ja sen suunnasta on saanut sanat, samoin suru. Se on ollut hyvä.
Nyt minusta tuntuu että jotain on tapahtunut.
Olen aina ajatellut, että näitä sivuja lukevat voi laskea kahden käden sormilla. Kahden tavallisen ihmisen käden. Tilanne on ollut hyvä - olen tiennyt kenelle kirjoitan. Tai luullut tietäväni. Olen kirjoittanut kymmenelle sormelle, näppärästi ikiomalla kolmisormijärjestelmälläni.
Enää en tiedäkään. Saatuani vaaleissa tarkistuslaskennan jälkeen yhteensä 855 ääntä omani lisäksi, mieleeni on viimein juolahtanut, että lukijoita saattaa jäädä sormilta yli myös varpaille.
Hämmennys vaalituloksesta on nyt voiton puolella. Minut tunnetaan jo kotona valtuutettu Virkkusena, ja se on vanha juttu kohta jo. Siihen aletaan jo tottua. Olen itse tottunut ajatukseen. Elämässä tapahtuu kaikenlaista - nyt tapahtui tämä, ja hyvä niin. Hyvä että välillä tapahtuu myös jotain hyvää. Sitä paitsi itsehän minä ehdolle asetuin. Valtuutettu Virkkunen on nyt valtuutettu toimimaan valtuutettuna.
Seuraavaksi pitäisi tottua siihen, että ikiomat avaruussivut eivät enää olekaan avaruuden lukematon takanurkka, vaan ehkä myös luettu. Ei ole laskuria näillä sivuilla, sellaista, joka kertoisi, käykö täällä koskaan kukaan, koska en ole sellaista halunnut tähän hankkia (emävale: yritin kerran asentaa sellaisen, mutta ei siitä mitään onneksi tullut, mikä oli oikein hyvä, koska pelkkä yrityskin hävetti minua itseni edessä) ei ole laskuria ei, mutta vaalitulos on. Äänet on laskettu ja tarkistettukin vielä.
Ne äänet ovat tulleet jostain.
Epäilen niiden tulleen täältä. Avaruudesta. Pari muutakin ihmistä on epäillyt.
Se asettaa tämän kotoisan jutustelun uuteen valoon, jota en olisi tähän äkkiseltään toivonut. Tykkäsin istua itsekseni tässä avaruuden nurkassa, hämärässä jäniksen kanssa.
Nyt tässä on tämä kummallinen, uusi valo. Jäniskin väistää sitä, pysyttelee sohvan alla. Kestää ehkä vähän ennen kuin totumme tähän, minä ja jänis, koska niin kuin minä ja jänis ja tekin hyvin tiedätte: ihmisen on vaikea tehdä mitään rennosti, jos joku sitä odottaa.
Ihmisen on vaikea.
Etenkin jos hän on jänis.
Kyllä minäkin menisin silloin sohvan alle, ja pysyisin.
Perhe kuorsaa. Olisin voinut jutella sen kanssa jotain.
Pitäisiköhän se herättää.
(tauko, perheenäiti leikkasi varpaankynnet)
Ei sitä varmaan pitäisi.
(tauko, perheenäiti järjesteli varpaankyntensä pöydälle, sille samalle jolle esikoinen omansa tänään järjesteli)
Varpaankynnet pitäisi varmaankin viedä roskikseen. Ettei niitä taas huomenna löytyisi päällikön suusta. Perheenäiti piti esikoiselleen aiheesta tänään luennon.
Loppuyön perheenäiti pohtii, ovatko varpaankynnet biojätettä. Hän ehkä seisoo ne kämmenellään keskellä keittiön lattiaa hämillään pitkälle aamuun. Pitäisiköhän perhe herättää?
Tämä helpotti jotenkin tämän tärkeän asian kelailu tässä. Nyt me kaikki tiedämme, mitä tältä avaruuden nurkalta sopii odottaa. Jatkossakin.
Kommentit