Sain puhelun. Se oli kiva puhelu. Haastattelupyyntö erääseen lehteen, mukavalta ihmiseltä, aiheena äidit, jotka ovat päätyneet vaikuttamaan asioihin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Noh. Siitä myöhemmin sitten, sitten kun haastattelu on siitä lehdestä luettavissa.

Tämä mukava ihminen sanoi: teillä on nyt sitten kaikenlaista, valtuustohommaa ja pieniä lapsia ja se kani.

Ja silloin perheenäiti tajusi. Mitä hän on KOKONAAN unohtanut teille kertoa.

Minusta on tullut paitsi kaupunginvaltuutettu, myös isoäiti. Perheen jänis sai toissapäivänä pieniä lapsia.

 

Se piti laittaa tähän jo aikoja sitten, se kirjoitus, jonka otsikko olisi ollut "Jänöjussille morsian". Tytär keksi sen otsikon. Jäi laittamatta sitten kuitenkin. Meidän Tapsa (uusille lukijoille tiedoksi: hän on jänis, joka asuu meidän sohvan alla - ihan oikea kani siis eikä mikään vertauskuva, joksi yksi tukiryhmästäni on häntä koko ajan luullut), meidän Tapsa vietti yhden viikonlopun siellä mistä hän meille tulikin: eläinkaupassa. Ja hänellä taisi olla siellä aika mukavaa.

Nyt hänen morsiamensa on rakentanut eläinkaupan nurkkaan pesän, johon on ilmestynyt pieniä muhkuroita. Ainakin kaksi.

Että sellaista. Meidän perheessä on nyt kaikenlaista. Todellakin.

 

Eilen, kun makasin aivottomasti sohvalla ja katsoin sitä ajankohtaisohjelmaa, katsoin siinä sitten sen jälkeen muutakin. Kanavasurffasin, vaikka vihaan sitä silloin kun joku muu sitä tekee. Mutta. Kanavasurffaus tuotti tulosta. Löysin jotain, mihin samastua.

Tupsahdin kesken johonkin poliisisarjaan, jossa joku melko nuori nainen oli juuri mätkähtänyt alas korkealta kalliolta ja hänen aivonsa olivat vierineet eri paikkaan kuin nainen itse.

Kamera zoomasi pusikkoon vierineisiin aivoihin, ja kaikki siinä sitten miettivät että mitä ihmettä oikein on tapahtunut.

Tällaista ohjelmaa televisiosta nykyään tulee - mutta jotenkin tutulta se vaikutti. Jäin miettimään niitä aivoja siinä. Että noissa se on ihmisellä kaikki. Myös ihmisyys. Ilman ei pärjää. Vaikka makaisikin sohvalla joskus aivottomasti.

 

Päällikkö nukkuu. Viimeinkin. Perheenäidillä on nyt edessään haaste. Se on tämä:

muistaa, että hän on edelleenkin kotiäiti. Että hän ei saisi ajatella, että mitä tuo nyt tuossa oikein vikisee, kun minun pitäisi tehdä näitä töitä. Niin kuin hän äsken hetken verran päälliköstä ajatteli. Hetkeä ennen kuin hän muisti olevansa päällikön äiti, jonka pitäisi tajuta, että päällikkö on nyt nälkäinen ja väsynyt.

No hän sitten sen tajusi. Työt jäivät hetkeksi kesken.

 

Olin unohtanut tämän. Sen paljonpuhutun Työn Ja Perheen Yhdistämisen. Kotiäideillekin tulee ennen pitkää jokin työ. Jokin muukin työ kuin koti. Meille se näköjään ehti paitsi ennen pitkää, myös ennen lyhyttä. Päällikkö ei ole vuottakaan vanha vielä. Tässä on kauniisti sanottuna pieni haaste.

Mutta ei se mitään. Siihen vastataan.

 

Tänä iltana perheenäiti tapaa Helsingin muut tulevat kaupunginvaltuutetut varajäsenineen. Me järjestäydymme kuulemma.

Missähän mulla on nyt ne aivot, tuleekohan ne mukaan.