Perheenäiti on asettanut itselleen tiukan tavoitteen. Hän aikoo saada vaalisivunsa valmiiksi ennen vaaleja. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Niitä odotellessa hän on ajattelematta kaikenlaista ja ajattelee sitä myös.

Yleisönosastoilla käydään keskustelua siitä, pitäisikö äänestysikärajaa laskea kuuteentoista vuoteen. Tätä ilmeisesti perustellaan sillä, että se lisäisi nuorten äänestysaktiivisuutta.

Perheenäiti ei ymmärrä. Hän ei ymmärrä miksi nukkuva kahdeksantoistavuotias lakkaisi nukkumasta siten, että joku muu saisi äänestää häntä nuorempana. Eilisessä hesarissa nuorisolääkäri Elina Hermanson peräänkuulutti nuorille kasvurauhaa. Kiitos. Sen perään olisi minunkin mielestäni oikein hyvä huhuilla.

Viime viikolla esikoinen, kuusitoistavuotias, tuli koulusta ja kertoi, että äidinkielentunnilla kysymys äänestysikärajan laskemisesta oli esitetty kuusitoistavuotiaille itselleen. Kaksikymmentäviisi kuusitoistavuotiasta oli vastannut: ei pitäisi laskea. Kaksikymmentäviisi kahdestakymmenestäviidestä, ja miten he tämän perustelivat? Jotakuinkin näin:

meillä on tämän ikäisinä ihan tarpeeksi paljon muutakin ajateltavaa.

En yhtään epäile. Minusta perustelu on oikein hyvä. Ehkä ihmisen on hyvä ensin ajatella maailmansa sellaiseksi, millaiseksi hän sen hissukseen ajattelemalla saa, jollekin mallille, ja alkaa vasta sitten miettiä mitä sille maailmalle pitäisi tehdä. Ja kenen.

Jos se ikäraja nyt kuitenkin laskettaisiin, niin en minä sitä nyt varsinaisesti vastustaisi. Se äänestää joka äänestää. Jokunen kuusitoistavuotias ehkä äänestäisi - tätä samaa keskustelua käytiin jo parikymmentä vuotta sitten, silloin kun minä olin kuusitoistavuotias. Kyllä minä olisin silloin äänestänyt. Mutta ei minun mielestäni olisi kyllä vielä tarvinnut. Jos äänestysikärajaa laskettaisiin, sitten voitaisiin taas päivitellä sitä, kuinka passiivista nuoriso on. Vai että passiivista. Se, että ihminen ei kulje ympäriinsä poliittinen kiilto silmissään ja ole kovaan ääneen tekevinään jotain, ei vielä tarkoita että ihminen on passiivinen. Ihminen voi olla varsin aktiivinen, vaikka hän olisi hiljaa.

Saattaa nimittäin olla että hän ajattelee jotakin. Hän saattaa jopa olla jotain mieltä. Mutta ajatukset tarvitsevat aikaa. Nekin tarvitsevat kasvurauhan. Ja se kuusitoistavuotias, joka äänestäisi, jos vain saisi, äänestää varmasti myös kahdeksantoistavuotiaana. Niin kuin minäkin tein.

Se oli juhlava hetki. Kopissa ajattelin: minulla on nyt väliä. Nyt minä olen tärkeä.

Mitähän minä mahdan ajatella siellä kopissa seuraavissa vaaleissa - ehkä sitä yhtä vanhaa naista, josta kuulin taannoin tarinan. Hän oli ehdolla kunnanvaltuustoon, eikä saanut yhtään ääntä. Vaikka kävi itse äänestämässä. Vaalien jälkeen hänelle myönnettiin vaatimattomuuspalkinto. Perheenäiti kertoi tämän tarinan puolisolle. Puoliso sanoi: sellaisten ihmisten pitäisi automaattisesti päästä sinne valtuustoon.

Tämä keittiössä käyty keskustelu lähti siitä, kun perheenäiti mietti keittiössä ääneen sitä, mikä keittiössä istuvan avioliiton tila mahtaa olla vaalien jälkeen, jos perheenäiti saa vaaleissa ainoastaan yhden äänen. Puoliso virnisti. Katotaan, hän sanoi.

Päällikkö nukkuu, heräilee ja nukahtelee. Uusi helmenvalkoinen etuhammas saa seuraa. Päällikkö nukkuu enimmäkseen vanhempiensa vieressä, koska omassa sängyssä on enimmäkseen ihan tyhmää. Vanhempien sängystä on otettu jalat irti, niin että kun päällikkö kierähtää sieltä alas, hän ei kierähdä kovin korkealta.

Äsken makuuhuoneesta kuului epätietoinen inahdus. Perheenäiti meni katsomaan. Päällikkö istui lattialla sängyn vieressä ja katsoi äitiään ahdistuneena: miksi minä istun tässä? Siksi kun sinä osaat, perheenäiti vastasi. Myös unissasi. Sinä olet unimailla jo, niin että mennäänpä nukkumaan. Perheenäiti otti päällikön syliin. Päällikkö pani helpottuneena silmänsä kiinni. Hän on sittenkin vain vauva.

Etelän mailla, hotellissa keskellä yötä, päällikkö nousi ensimmäistä kertaa seisomaan. Hän teki sen unissaan. Hän oli hyvin väsynyt, nukahtanut juuri, mutta möngersi vielä levottomasti. Jalat eivät uskoneet että on yö. Niillä oli niin kiire kasvaa isoksi, kasvaa isoksi ja kantaa. Päällikkö nousi seisomaan, vaikkei osannut vielä. Sitten hän hymyili ja jatkoi uniaan.

Kasvurauha. Se on sitä, että lasten ei ole ihan pakko ihan vielä tehdä kaikkea sitä, mitä he ehkä jo osaisivat, mutta johon heillä on aikaa koko loppuelämä. Kyllä loppuelämä yleensä riittää. Lapsuus on niin lyhyt, ettei sitä tarvitse koskaan lyhentää. Se loppuu kumminkin aina kesken.

Viime viikolla perheenäiti piipahti leikkipuistossa ja kuuli siellä tarinan. Tarina oli tosi, tapahtunut puistossa. Tarinassa äidillä on sylissään kymmenviikkoinen käärö. Äiti kysyy leikkipuiston ohjaajalta hiukan hädissään: mitä tämänikäinen lapsi voisi harrastaa?

Käärö ei vielä osaa kannatella omaa päätään.

Tarina on koominen, mutta kauhea. Kymmenviikkoisen käärön äidin täytyy nykyään olla huolissaan siitä, saako käärö riittävästi virikkeitä.  Vaikka oikeasti kannattaisi huolestua siitä, että niitä on liikaa.

Tässä teille tämäniltaiset virikkeet.  Virkkeitä oli varmaankin taas liikaa. Kävin tutustumassa ohjeisiin siitä, kuinka netissä pitäisi kirjoittaa. Netissä pitäisi kuulemma kirjoittaa lyhyesti, ja erityisen tärkeää olisi kiinnittää huomiota bloginsa ulkoasuun. Väärä väritys voi kuulemma olla paha juttu, ja vaalien alla blogia pitää ehdottomasti päivittää ainakin kerran päivässä.

Mitä mieltä olette, onko tämä blogi väärän värinen? Entä minkä väristä sisältöä toivoisitte niille päiville, joina minulla ei ole olisi yhtään mitään sanottavaa, mutta kirjoittaisin kumminkin, ettei kenellekään vain tulisi sellainen käsitys, ettei minulla ole mitään sanottavaa?

Perheenäiti on saanut vaalityötään varten paljon ohjeita. Hän aikoo noudattaa niitä valikoiden. Hän aikoo tehdä jotain täysin poikkeuksellista: noudattaa vain niitä ohjeita, joissa on jotain mieltä. Ja kuka tietää, ehkäpä hän päätyykin kaupunginvaltuustoon pelkän vaatimattomuuspalkinnon turvin. Ilman yhtään ääntä. Sillä toistaiseksi ohjeissa ei ole muistettu sanoa: muista äänestää itseäsi.

Minusta tämä tasaharmaa on tosi hyvä. Se on kanssa kiva tuo musta noissa kirjaimissa, jotenkin yllättävä. Valitsin sitä pitkään. Ja tämä tekstityyppi, tälläkin on selkeä sanoma, ja se on tämä:

se oli tässä valmiiksi, enkä tiedä miten se vaihdetaan. Enkä sitä, miksi pitäisi.

Blogi on nyt stailattu. Kaikki on tarkkaan mietittyä. Hitto että tulikin hyvä.