Tänään tapahtui niin paljon, että siitä on vaikea kertoa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Yllättävää kyllä, nyt on yö, ja perheenäiti kysyy yllättäen itseltään: miksi siitä siis pitää kertoa juuri tässä?

Ihminen kysyy itseltään (ja muilta) tärkeimmät kysymykset aina kaikista huonoimpaan aikaan. Kun olisi kaikista tärkeintä kertoa avaruudelle juuri se, mikä juuri nyt pitää kertoa, ihminen on niin pölvästi että hän menee kysymään itseltään: miksi se pitää kertoa juuri sille avaruudelle?

Kuitenkin, jos ihminen on riittävän viisas, hän ei kuuntele omia viisaita kysymyksiään vaan sivuuttaa ne kylmästi. Että just joo kultaseni, hanki vaikka joku avaruuden ulkopuolinen elämä heti huomenna jooko, mutta anna minun tänä yönä kelailla ääneen sitä mitä juuri nyt kelailen, koska alan olla melko satavarma siitä, etten kumminkaan ole maailmassa ainoa, joka näitä miettii. Ja tämän täysin (puoliksi) tarpeettoman kelailun jälkeen haluan kertoa teille esimerkiksi että

 

istuin tänään koulutuksessa. Siellä kerrottiin kunnallisen päätöksenteon perusteista. Se kiinnosti minua aina kahvitaukoon asti. Kahvitauon jälkeen ajatukseni alkoivat harhailla. Minä sanoin niille: "älkää menkö", mutta ne menivät. Minä kysyin niiltä: "miksi te teitte minulle tämän, justhan me juotiin kahviakin, sen piti virkistää?" ja ne vastasivat: "siksi kun nyt on puhuttu kuntastrategioista ja siitä, ovatko ne pelkkää puhetta vai eivät, jo melkein kaksikymmentä minuuttia, etkä sinä vieläkään ymmärrä. Että mistä nyt puhutaan."

Ihmisen, joka yrittää parhaansa, on vaikea antaa itselleen anteeksi sitä, ettei hän silti ymmärrä. Aikuisen olisi oltava aikuinen ja yritettävä, paljon kovemmin kuin lapsen. Mutta entä jos aikuisella onkin kotona monta lasta? Entä jos he ovat nälissään? Joku muu voisi toki ruokkia heidät, puoliso vaikka, jos sellaista on, ja nyt (toistaiseksi) sattuu olemaan, ja ruokkiihan hän ne tietenkin, mutta entä jos ihminen kuulee kesken kaiken monimutkaisen puheen yhden pienen, vääjäämättömän äänen?

Poistuessani tänään kesken siitä koulutuksesta, joka oli aivan varmasti oikein hyvä, ja oikein tarpeellinen, en pystynyt perustelemaan itselleni ennenaikaista poistumistani muulla kuin tällä:

elämä kutsui.

Se sanoi: mene K-kauppaan.  Päällikkö täytti tänään kymmenen kuukautta, ja sinä tiedät tänään sellaista, jota et vielä tiedä tietäväsi, mutta jonka päällikkö tuntuu jo tietävän. K-kaupassa saat asiasta varmuuden. Että talttahampaisten lasten ei enää ole pakko juoda maitoa rinnasta. Että talttahampaiset lapset, jotka seisovat päivisin omilla jaloillaan kannettavan tietokoneen vieressä suussaan joku esikoisen kotiin kantama epämääräinen johto, jossa on kannettavaan tietokoneeseen kytkettynä varmasti melko messevät voltit, että sellaiset lapset eivät enää ole mitään vauvoja.

Ei ole mitään niin vaikeaa kuin luopua vauvasta. Minä olen tehnyt sen jo muutamaan otteeseen, parillakin eri tavalla. Aina on tullut se päivä. Se tuli tänäänkin, yhtä varoittamatta kuin ennenkin.

Olisihan minun pitänyt se tajuta jo puolilta päivin, kun soitin neuvolaan muka unohtunutta aikaa varatakseni, ja kuulin kysyväni tädiltä: onhan niin, että kymmenen kuukautta kumminkin riittää? Neuvolan täti, neuvonnan rautainen ammattilainen, ymmärsi yskän ennen kysyjää ja vastasi: kyllä. Ihan miten sinusta itsestäsi tuntuu.

Tänään perheenäiti pyöräili K-kauppaan kesken yhteiskunnallisesti merkittävän koulutuksen ja osti kymmenen pakettia äidinmaidonvastiketta. Kassajonossa hän tuijotti tätä kymmenen paketin pakettia. Sen kyljessä luki: "revi tästä".

Okei, perheenäiti ajatteli. Kotimatkalla, yksin pyörän selässä, tarakan tyhjä turvaistuin kolisten, perheenäiti selitti itselleen: en minä muuten, itseni takia, mutta kun minä luin tänään vauvaa, ja vauva ei ole avoin, vaan valtava, valtaosin vielä kirjoittamaton kirja. Vauva on paljon sellaista, mikä on vielä tulematta: pienen ihmisen koko elämä. Ja tänään vauvaa lukiessani vauva vaikutti siltä, ettei hän enää jaksa keskittyä vauvuuteen. Tänään puolen päivän jälkeen, kun oli unimaidon aika, hän ei enää jaksanut keskittyä. Näykki vain.

Ja tämän ajateltuaan perheenäiti päätti: vaikka nyt kuinka sattuisi, vaikka itkettäisi kuinka, minä en nyt itke, vaan vien kotiin kymmenkuiselle lapselle kymmenen pakettia äidinmaidonvastiketta.

"Vieroitusvalmiste", siinä lukee nykyään. Valmisteen tarkoitus on ilmeisesti auttaa äitiä vieroittumaan vauvasta.

Valmiste toimii, ainakin ravintona. Päällikkö, entinen vauva, ilahtui vilpittömästi vasikanmaidosta. Tuttipullo oli hauska, siihen jaksoi keskittyä. Perheenäiti piti päällikköä illalla tiukasti kainalossaan pullo kädessä, eikä antanut itsensä itkeä. Tämän kuuluu mennä näin, perheenäiti ajatteli. Tätä vastaan ei saa tapella.

 

Koko maailma laskeutuu hiljaa äidin päälle kun hämärtää, ja vauva on nukahtanut pullo suussa, vaikka rinnat ovat vielä täynnä maitoa. Koko maailma laskeutuu hiljaa siihen.

Siinä äiti sitten on, hämärässä. Ja vasta monta tuntia myöhemmin hän muistaa, millaista oli viimeksi, kun rinnat olivat täynnä maitoa, jota ei enää tarvittu. Koska lapsi oli kuollut. Vasta monta tuntia myöhemmin hän muistaa.

Millaista on oikeasti luopua.

Ei ole mitään niin suurta onnea, kuin että lapsi saa kasvaa. Vaikka se onkin kauheaa. Se on kuitenkin onni.

 

Myöhään yöllä perheenäiti makaa hämärässä hiljaa koko maailman alla ja tarkkailee tilannetta. Voi hyvinkin olla, että kuntastrategia on huomenna hyvin kiinnostava asia.

Tai olisi, jos sitä voisi tajuta.

Tai jos edes tekisi mieli.