Perheenäiti sai eilen sähköpostitse luettavakseen ensimmäisen vaalikoneen kysymykset, valtakunnan tärkeimmän koneen kuulemma, ja tänään vinkin liittää oma bloginsa valtakunnan suurimman päivälehden vaaliblogin vaaliblogilistaan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Luitte oikein. Vaaliblogin vaaliblogilistaan.

Se hiipi keittiöön ihan hissukseen. Se tulee aina vaivihkaa, alkaa sillä että pitää miettiä että kutittaako minua jostain, vai onko minulla mahdollisesti nälkä, vai onko jokin asia, jonka en edes tiedä olevan tekemättä, mahdollisesti tekemättä, vai mitä tämä on?

Se tulee aina sillä tavalla, ihan hissukseen. Se ei ole kutitusta eikä nälkää vaan ihan vaan tätä:

alkaa ahdistaa.

Vaalikoneen kysymyksiä lukiessaan perheenäiti pudisteli hitaasti päätään. Jotkut kysymykset olivat ymmärrettäviä. Toiset kysymykset olivat järjettömiä. Kysymyksiä oli kaksikymmentä, ja perheenäidistä alkoi tuntua hyvin pahalta sen äänestäjän puolesta, joka valitsee tämän koneen avulla oman kunnallisvaaliehdokkaansa. Kone nimittäin todennäköisesti arpoo sen ehdokkaan. Siltä perheenäidistä alkaa tuntua. Hän esitäytti mielessään kaikki ne kohdat, joista hänellä noin äkkiseltään ensi hätään oli jokin mielipide, ja katsoi sitten, vaikuttivatko hänen omat vastauksensa siltä, että niistä oli tunnistettavissa hänen ikioma itsensä.

No eivät. Ja miksi? Koska perheenäiti esittäisi kokonaan toisenlaisia kysymyksiä. Muutama vaalikoneen kysymys oli sellainen, johon ei tekisi mieli lainkaan vastata. Jossain kysymyksessä annetaan mahdollisuus valita vain yksi kohta, joka sitten sulkee pois muut vaihtoehdot, vaikka nekin voisi ihan hyvin valita.

Teidän täytyy nyt vain malttaa odottaa. Ylen vaalikone aukeaa syyskuun lopussa. Saatte sitten ahdistua itse.

Ja entäpä se vaaliblogin vaaliblogilista? Liittikö perheenäiti vaalibloginsa sille listalle?

Perheenäiti kääntyi katsomaan itseään omilla sisäisillä silmillään, ja esitti itselleen kysymyksen: onko minulla vaaliblogi? Ja mitä hän siihen vastasi?

No että toivottavasti ei. Ja miksi?

No siksi kun niissä täytyy ehkä miellyttää. Ja vieläpä jotakuta, jota ei koskaan ole tavannut. Eikä tapaa.

Perheenäiti on tässä vuoden, pari miellyttänyt tällä blogilla itseään. On kivaa istua öisin itsekseen ja puhua avaruudelle. Aluksi piti kauheasti puhista. Samalla sai puhua jäniksestä, ja siitä mitä itse ajattelee, ja mitä jänis ehkä, jos hän jotain. Se on ollut hyvä. Avaruudelle puhuminen on kivaa, ilman mitään sen kummempaa tarkoitusta. Vaikka se aluksi olikin puhista asiasta, josta ei voinut vaieta.

Vaaliblogeilla on tarkoitus. Ja vaikka se olisikin hyvä - tarkoitus on ilon karkoitus. Sillä tarkoituksen takana vaanii taka-ajatus.

Ja nyt se vaanii perheenäitiä keittiössä. Taka-ajatus istuu tiskipöydällä, heiluttelee jalkojaan ja kysyy kiinnostuneena: olenko minäkin mukana? Ja sillä on pistävä katse.

Tämä blogi ei sitten päätynyt hesarin verkkosivujen vaaliblogin vaaliblogilistalle. Minulla on ikävä elämää ennen elämää ennen vaaleja, kun tarkkailin jänistä ja pitkästyin, kuten jäniskin. Uskon että teilläkin alkaa olla ikävä meidän jänistä.

 

Jänis on ennallaan, tosin entistä kokeneempana: hän on ollut lomalla. Jänis vietti viikon läheisen eläinkaupan jänishotellissa, kun muu perhe lensi etelään kerosiininkatku perässään. Jänishotellissa asui pari muutakin jänistä sekä yksi käsittämätön saparohäntäinen jyrsijä, joka oli tunkenut itsensä pää edellä peltipurkkiin. Perheenäiti tervehti jänishotellin asukkaita kysymällä näiltä kohteliaasti: oletteko tekin lomalla? Jänikset tuijottivat perheenäitiä niin kuin vain jänikset osaavat, vaivaantuneesti vaiti, eikä peltipurkista törröttävä saparo hievahtanutkaan. Perheenäiti tunsi itsensä turistiksi. Kotona hän kysyi jänikseltä: oliko kiva loma?

Jänis tuijotti perheenäitiä ja tuntui sanovan: näithän sä ne hei itse. Mutta oikeasti jänis ei sanonut mitään.

Minäkään en nyt sano enempää. Sanon ehkä toiste.