Perheenäidillä oli syntymäpäivä. Hän paiskoi hiukan tavaroita ja sai ruusuja ja lauhtui, ja kuinka ollakaan, hänen vanhempi tyttärensä oli askarrellut hänelle lahjaksi vihon, jonka kanteen oli kirjoitettu:<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

"Viisauksia".

Niitä oli vihossa pari kiinalaista ja pari tyttären omaa. Niiden jälkeen vihossa kehotettiin lisäämään niitä vihkoon välillä myös itse. Loput sivut olivat tyhjiä.

Yöllä perheenäiti kääntelee käsissään tätä kallisarvoista lahjaa ja tietää, mitä lukemista hän ottaa mukaan matkalle. Matkalla perheenäiti aikoo lukea pelkkiä viisauksia. Niitä on yhteensä neljä, ne ovat hyviä, ja loput sivut ovat hyvin rauhoittavaa luettavaa. Matkalla perheenäiti ehkä selaa tyhjiä sivuja ja katselee merelle.

Kaksi vuotta sitten perheenäiti seisoi samalla rannalla, katseli merelle ja kysyi siltä, mihin näin kauniissa maailmassa menevät kuolleet vauvat. Kaikkialle minne vanhempansakin, meri vastasi, ne kulkevat aina mukana. Se oli ehkä viisaus. Meri osaa. Uima-altaassa perheenäiti veti pitkiä, vahvoja ja surullisia vetoja ja päätti, että seuraavan kerran kun hän on lastensa kanssa näin lämpimässä ja valoisassa paikassa, elävien kanssa ja kuolleen, mukana on myös elävä vauva. Siihen saakka täytyy jaksaa kaikki, hän päätti. Sitten saa levätä.

Se ei ollut viisaus. Se oli keino selvitä, ja se toimi. Joskus ihminenkin osaa.

Perheenäiti katsoo nukkuvaa päällikköä. Päällikkö on kasvattanut kauniit ripset ja kihartanut ne. Päällikkö osaa kontata, komentaa, kikattaa ja jahdata jänistä. Jänis osaa paeta. Se on jäniksen viisaus.

Hetki sitten muistin jotain, mitä olin unohtanut. Minä pelkään lentämistä. Lentokoneessa minä kiroan hulluuttani: miksi minä tänne taivaalle tulin, ja toin vielä lapsenikin, se on edesvastuutonta, ei meillä ole siipiä! Sitten lohduttaudun sillä, että kohta kun rysähtää, me mennään sentään kerralla kaikki. Kukaan ei jää yksin. Se on kieltämättä vähän omituinen lohtu, äidille.

Tavaroita kasaan haaliessaan perheenäidin valtaa jälleen se tuttu, kummallinen tunne. Se jota lomalle lähtijällä ei pitäisi olla. Että voi kun minä saisin jäädä tähän. Voi kun minun ei ikinä tarvitsisi mennä minnekään.

Sitten perheenäiti kurkistaa keittiöön. Siellä kotitalouspaine on näköjään tasaantunut. Räjähtämällä, kuinkas muutenkaan.

Ehkä minä sittenkin menen jonnekin. Sinne rannalle vaikka. Meren rannalle vaikka, sillä meri osaa sen mitä minä en.

Vain olla. Ehkä minä sitten katselen sitä hetken. Mutta vain hetken, sillä päällikkö, hän tulee mukaan. Hänellä on siellä rannalla ehkä joitain hommia, ja vauvojen viisaus.

 Heippa.