Perheenäiti on palannut.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Hän istuu yötä ja pitää elokuulle seuraa. Elokuu tuoksuu avoimesta ikkunasta. Jokohan minä olen levännyt, perheenäiti kysyy itseltään, ja miettii mitä itselleen vastaisi. Ulkona elokuu humisee.

Heinäkuussa perheenäidillä ei koskaan ole tapana ajatella, paitsi yleensä kovasti sitä että jotain pitäisi kovasti ajatella, jotain pitäisi, jotain pitäisi. Syyskuun tullen perheenäiti yleensä huomaa ajatusten pakkautuneen. Silloin ne alkavat liikehtiä. Tulee joku pieni pulpahdus ehkä tai iso, joku oivallus, hyvä tai huono, ja jos käy oikein hyvin, ajatus jopa hetken soljuu. Tällaista ei koskaan tapahdu heinäkuussa. Elokuussa ihminen tunnustelee jonain aivan yllättävänä hetkenä hetken päätään aivan ihmeissään ja miettii että mikäs se siellä nyt oikein kutittaa, herranen aika onko ne mun aivot? Sitten voi tulla parinkin viikon tauko, mutta ei se mitään. Ennen pitkää on kuitenkin syyskuu.

Elokuussa minä aina ajattelen: minä selvisin siitä, selvisin kesästä. Selvisin kaikesta siitä mitä olisi pitänyt tehdä enkä tehnyt, kaikista niistä rentouttavista kauniista päivistä joina en rentoutunut, eikä kukaan muukaan, siksi kun en minäkään, ja hitto kun se on kohta ohi. Kesä. Ja kaikki on tekemättä. Onneksi selvisin myös rumista päivistä. Niinä oli helpompi olla vain ihminen, sellainen joka ei tanssahtele kepeästi ulos tuntemaan kuinka ihanasti kesäinen tuuli hivelee taivasta kohti kohotettuja poskipäitä. Sellainen joka ei joka käänteessä karkeloi, vaikka aivan ehdottomasti pitäisi, kesähän on vain kerran vuodessa. Synkkä sää on perheenäideille kaunista paljon armeliaampi. Synkkä sää sanoo: ei mitään hätää, ei mitään, tee hei mitä huvittaa. Kukaan ei välitä jos et tänään pakkaakaan kenellekään mitään ihania eväitä etkä vie ketään yhtään mihinkään nauttimaan yhtään mistään. Jos olet tänään vain ihminen ja vain olet, siitä ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa. Voi potea sen sijaan jotain muuta, ja jos käy hyvin, kaikki saavat olla rauhassa.

 

Asiaan. Se on tämä: asia on tulossa. Minä tunnen sen. En tunne itse asiaa vielä, mutta kun tulen sen tuntemaan, silloin tulette tekin. Ja voihan olla etten valitse asiaa, vaan asia valitsee minut. Olisipa se joku kiva asia.

Ja voihan olla ettei se siis mitenkään liity siihen että televisiouutisissa kerrottiin tänään ensin siitä miten kansakunnallemme kaavaillut veronkevennykset kohdennetaan, ja sen jälkeen kerrottiin mitä mieltä Elinkeinoelämän keskusliitto asiasta on. Siinä kohtaa uutisia perheenäiti melkein ajatteli. Sitten hän ajatteli: en nyt ehkä pystykään, nythän on ehkä vielä vähän kesä.

Asia on tulossa. Se on oikeastaan melkeinpä hiukan pelottavaa. Ja sit olis kans tulossa ne vaalit, ja se brändäys, ja stailaus, ja tyrkytys, hyvin myyvä kampanja, tuoreella otteella.

Ette usko kuinka ihminen voikin ahdistua siitä, että hänen pitäisi ryhdistäytyä ja linkittää itsensä suoraselkäisesti kaikkialle kertomaan kaikille kuinka mahtava tyyppi hänen oma itsensä on. Ette usko tai uskotte ehkä. Uskotteko: tämä ei ole hauskaa. Tämä tuntuu tältä: täytyisi keskittyä epäolennaisuuksiin. Täytyisi ajatella asioita joita ei haluaisi. Täytyisi hypätä mukaan johonkin sellaiseen, jota inhoaa: markkinahommiin myymään ja markkinoimaan.

Tämän kummallisemmaksi perheenäidin elämä tuskin tässä elämässä menee: täytyisi ostaa itselleen jostain mainos, jossa mainostaa itseään, vaikkei edes ole myynnissä. Mainoksen tarkoituksena olisi vain kertoa, että minä olen olemassa, jos nimittäin ette ennestään sitä tienneet. Mahdankohan minä olla olemassa entistä jotenkin enemmän, jos mainostila on leveä?

Harjoittelen sitä nyt näin keskiyöllä ihan ilmaiseksi. Tarjoan omasta blogistani itselleni vapaata mainostilaa ja leveilen:

ei minulla ole mitään erityisen kummallisia mielipiteitä Helsingin asioista. Pari ehkä kumminkin on. Olen muun muassa miettinyt sitä, miksi Hakaniemeen, jonne pääsee kai noin kolmellakymmenellä bussilla, muistaakseni ainakin neljällä raitiovaunulla ja yhdellä metrolla vajaat miljoona kertaa päivässä, että miksi juuri sinne pitäisi rakentaa sinne torin alle ne viisisataa uutta parkkipaikkaa ja se hypermarket. Kun siinä maan pinnalla on se torikin ja siinä vieressä se hauska halli, niissä myydään kyllä ruokaa. Onko kenelläkään sitten kivaa kun siinä kulmilla pörräävät ne viisisataa autoa, ne eivät nimittäin mahdu? Sitä on tullut vähän mietittyä. Ja sitä myös että uskaltaakohan sitä laittaa päällikköä vähän isompana kaupungin päiväkotiin kokeilemaan, mikä on ryhmäkoko, millainen aikuisten vaihtuvuus, ja tuleeko joku aikuinen tilalle jos oma aikuinen tulee kipeäksi vai onko siellä silloin vaippakansalla viikon teemana asiakaslähtöinen itsepalvelu. Ja tuleeko sinne sitten ruoka omasta keittiöstä vai lennätetäänkö se sinne mahdollisesti Keski-Euroopasta, ja jos niin miksi - liittyyköhän se jotenkin niihin lehmuksiin, joiden istutus Helsinkiin kilpailutettiin, ja voittajia olimme melkein me, jotka melkein saimme tähän kaupunkiin kauniita belgialaisia puita, jotka Suomen lauha talvi sitten kuulemma olisi tappanut? Ja viitsinkö edes puhua kouluista - en viitsi, nyt on sentään jo yö. Niistä on muistaakseni tullut joskus jotain sanottua.

Kyllä kai niitäkin tässä kaupungissa edelleen tarvitaan.

Minusta tässä kaupungissa tarvitaan ihan vaan hitusen arkijärkeä. Toivon ettei Helsinkiin ole suunnitteilla lähitulevaisuudessa mitään huimia innovaatioita. En toivo että kehitys pysähtyisi, ja jos joskus toivonkin, toive on yksityinen, ei sovellettavissa maailmaan, jonka ei kuulukaan jauhaa paikallaan. Minä vain toivon ettei mitään hyvää ja hyvin (tai edes kohtuullisen hyvin) toimivaa pilattaisi ja romutettaisi uuden tieltä, jos uutuus ei ole tarpeen muuna kuin itsetarkoituksena.

Ja se olisi kanssa aika kiva jos kaupunki olisi ihmisiä varten. Olisi mukavaa jos ihminen olisi omassa kaupungissaan muutakin kuin hyvä tai huono ostovoima. Olisi mukavaa jos kaupungissa olisi helppo liikkua pyörällä, ja autolla pääsisivät vain ne joille se todella olisi tarpeen. Olisi mukavaa että meille muille olisi muita mukavia välineitä joilla mennä. Nythän niitä on. Olisi mukava että jatkossakin.

Voisin jatkaa tätä mukavien asioiden listaa. Valitettavasti se ei mitenkään poikkeaisi muiden kunnallisvaaliehdokkaiden mukavista listoista. Siksi jätän sen tänä yönä kesken, ennen kuin pääsin edes vauhtiin.

Enempää en tänä yönä sano, tämän vain: minusta tulisi varmasti kohtuullisen hyvä kaupunginvaltuutettu, koska minä osaan tarvittaessa olla hyvin järkevä.

 Se on yllättävän helppoa. Järkevyydelle on maailmassa paikkansa. Se ei ole kotona eikä rakkaudessa eikä elämänvalintojen valinnassa eikä baarin. Se ei moneenkaan paikkaan oikein sovi, mutta muutamaan kylläkin.

Järkevyys on ihmisen välttämätön hyvä, ja mitä minuun tulee - minä olen teidän.

Tästä se lähtee.