Jotain on selvästikin tapahtunut. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Väsymykselle on olemassa mittari. Se jököttää keittiön nurkassa. Jos ihminen on jatkuvasti aika väsynyt, se ei lämpene. Muille kuin pakastepizzoille.

Tänään selvästikin tapahtui jotain. Perheenäiti leipoi pullaa. Se vain tapahtui. Tämä on merkittävää ja kertoo seuraavaa:

voimat ovat palanneet.

Perhe söi pullat ja nukahti. Päällikkö tosin hiukan myös heräili, sillä päälliköllekin on tapahtumassa jotakin merkittävää: hänelle kasvaa etuhammas. Se näkyy jo. Vauva on nyt lopullisesti menetetty. Vauva on ottanut leikki-ikäisen vaatteet ja naamioitunut niihin pysyvästi, aina siihen saakka että hän vaihtaa ne koululaisten vetreisiin vetimiin.

Miksi nyt jo? Miksei vasta myöhemmin? Tätä perheenäiti mietti tänään katsellessaan pientä leikki-ikäistään, joka veti pyykkikorista likapyykkiä ja yritti pukeutua siihen. Sitten perheenäiti katsoi leikki-ikäistään uudestaan. Hän katsoi mennyttä vauvaansa ja päivitti sen. Leikki-ikäinen istui eteisen lattialla päässään likainen tyynyliina. Perheenäiti hymyili ja päätti olla surematta ajan kulumista kokonaisen minuutin. Se kului aivan liian nopeasti, mutta oli oikein mukava.

Aina kun vauva syntyy, äiti ei tiedä että se tulee kasvamaan isoksi. (Eikä sitäkään jos ei. Se selviää ajan myötä.) Aina kun vauva syntyy, äiti luulee että se on siinä aina. Sylissä. Ihan pienenä. Äiti luulee, ja isä.

Tähän ei auta se, että äiti on saattanut saada jo useamman vauvan. Se ei auta. Äiti ei vain tiedä, eikä isä.

 

Myöhään yöllä perheenäiti istuu tietokoneen ääressä sylissään silloin tällöin hetkeksi heräilevä pieni leikki-ikäinen, entinen vauva. Perheenäiti kirjoittaa yhdellä kädellä ja tietää, että tämä on sitä aikaa, jota muistellessa ihmisen rintaa myöhemmin pistää. Sitten kun hän muistelee. Siihen muisteluun kietoutuvat syyllisyys, onni ja ikävä, samaan pakettiin. Voi kun en minä silloin tajunnut ettei tämä nyytti olekaan tässä aina, ihminen ajattelee silloin, eikä se mitään auta vaikka tajuaisi. Surtava on kumminkin. Jälkikäteen sitä, ettei tajunnut, tai etukäteen sitä, että jälkikäteen suree kumminkin jotain. Kaikki olisi pitänyt paremmin. Aika olisi pitänyt pysäyttää ja säilöä, vaikkei sitä voi. Olisi pitänyt ja pitäisi.

Kerran perheenäiti pysäytti ajan. Hän teki kerran yhdessä illassa sen, mitä äiti yleensä saa tehdä vuosia. Hän jätti kerran jäähyväisiä pienelle lapselleen. Vauva oli sylissä ja nukkui. Äiti tiesi silloin: tämä nyytti ei ole tässä aina, kohta hän lähtee. Äiti katsoi lasta pitkään, opiskeli tämän kasvot että muistaisi. Se oli merkittävä hetki. Aika seisoi, äiti opiskeli ja oppi. Lapsi puristi äidin kättä, sitten hän kuoli. Äiti ja isä sanoivat hänelle: näkemiin.

Ulkona tuuli pysähtyi. Piti tehdä hetkessä kaikki: ymmärtää että on syntynyt lapsi, ja ymmärtää että hän on kuollut. Pari hetkeä siihen meni, pari vuotta. Aamulla aika jatkui.

Se oli aikamoinen aamu. Yksi sellainen riittää kyllä yhdelle ihmiselle. Nyt on tullut muitakin. Aika toi.

Se on hyvä.

 

Myöhään yöllä perheenäidin tekisi mieli jättää maailmaan jokin jälki. Pienikin riittää. Olisi kauhean mukavaa jos maailmaan ei olisikaan tullut turhaan, ohikulkijaksi. Pelkäksi roskaajaksi. Olisi mukava jos täällä saisi aikaiseksi jotakin, jotakin muutakin kuin sen oman kuuluisan valtavan ekologisen jalanjälkensä, sen jota saa vain hävetä. Olisi mukava jos maailmassa voisi tehdä muutakin kuin vain pilata sitä. Olisi mukavaa jättää jokin pieni, hyvä jälki. Ettei olisi tullut turhaan.

Joskus, selkeinä hetkinä, kaikki on selvää. Elämä koostuu enimmäkseen muista hetkistä. Myöhään yöllä perheenäidin tekisi mieli tehdä jotain viisasta.

Virittää jonkinlainen vastavoima. Jokin näkyvä vastavoima, markkinavoimille.  Jonkinlainen ihmisvoima. Se mitä monet, hyvin monet meistä kaipaavat.  Koska maailmasta tuli näin kummallisen kova? Kun minä olin pieni, se ei vielä ollut.

Haluaisin että lapseni voisivat sanoa isompana lapsuudestaan samaa.

Myöhään yöllä minun tekisi mieli maalata oma pikku banderolli ja ripustaa se roikkumaan parvekkeelta.

En vain vielä ihan tiedä, mitä siinä lukisi. Tiedän melkein.