Päivän hesarin mielipidesivulla nimimerkki "Yhteiskuntakelpoinen" kertoo tarinan siitä, kuinka vaikeaa hänen masentunutta ja itsetuhoista ystäväänsä on saada hoitoon, ja kaipaa päättäjiltä arvokeskustelua.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minäkin kaipaan. Vaalien alla arvokeskustelu on paikallaan, mutta sopii mielestäni myös elämään vaalien jälkeen. Vielä mukavampaa olisi, jos keskustelu johtaisi myös joihinkin käytännön toimiin.

Ei tarvitse tuntea kovin montaa ihmistä Helsingissä tietääkseen, kuinka tavallista masennus täällä on - toisilla pientä, olosuhteista johtuvaa ja ohimenevää, toisilla vaikeampaa, ja syyt, ne eivät aina ole yksinkertaisia, jos koskaan, ja harvoin näppärästi setvittävissä.

Yhteistä kaikille masentuneille lienee kuitenkin tämä: puhuminen voisi auttaa. Ei ehkä lopulta aina aivan kaikkia, mutta monia.

Esimerkki elävästä elämästä, eikä pelkästään yhden, vaan monen ihmisen kokemus:

masentaa. Masennus hiipii elämään pikkuhiljaa, huomaamatta, ja pikkuhiljaa huomaamatta alkaa ahdistaa, lopulta niin että sen huomaa. Yleensä sen huomaavat ensin muut, sitten ihminen itse. Tavallisesta, ohimenevästä masentuneisuudesta, jota kokevat joskus melkein kaikki, on kasvanut isompi masennus: ahdistuneisuus, joka ei mene ohi itsekseen.

Ihminen hakeutuu "hoitoon". Tarpeeksi (tai ei liian!) ahdistunut saattaa jopa päästä - se lienee kiinni tuurista ja kunnasta ja siitä, kuinka hyvin ihminen hoitaville tahoille onnistuu asiansa esittämään, löytääkö hän niiden yhteystietoja, ja onko hänellä voimia ylipäätään yrittää. Ihminen istahtaa tuolille ja alkaa sopertaa, kukin tavallaan. Jos jaksaa. Vartin, kaksi tai kolme soperrettuaan ihminen saa todistaa, kuinka hoitava taho ymmärtää ja kirjoittaa reseptin.

Minä en ole oikea henkilö arvioimaan sitä, koska lääkehoito on masentuneelle oikeasti tarpeen ja koska ei. Joillekin se on ehdottoman hyvä apu ja tuki toipumisessa, joskus elintärkeä. Riippuu ihmisestä ja hänen tilanteestaan. Luvattoman monen ihmisen kokemus tässä kaupungissa (ja muissakin) on kuitenkin se, että kuuntelijaa ja keskusteluapua kaipaava ihminen joutuu hyvin nopeasti ottamaan itse kantaa siihen, onko hän masennuslääkkeiden tarpeessa.  Kaikkien tässä kaupungissa kuulemieni kertomusten perusteella vaikuttaa siltä, että lääkitys otetaan puheeksi enemmänkin sääntönä kuin poikkeuksena, nimenomaan hoitavan tahon toimesta. Lääkitys voi toki helpottaa oloa, ja helpotustahan siihen tuolille tultiin hakemaan. Oireiden hoitamisen lisäksi pitäisi vain hoitaa myös masennuksen syytä. Siihen lääkitys ei auta. Puhuminen sen sijaan voisi auttaa. Puhuminen omasta elämästä ulkopuolisen ihmisen kanssa voisi auttaa ymmärtämään paremmin sitä, mikä ihmistä oikein ahdistaa. Tai edes osaa siitä. Ahdistusta on vaikea lähettää takaisin sinne mistä se tuli, jos ei tiedä mistä se tuli.

Puhuminen. Sen luulisi olevan ilmaista, mutta näissä hommissahan se onkin kaikkea muuta. Puhuminen maksaa, sillä kuuntelijalla pitää olla alan koulutus ja palkka ja sopertelijan tuolin jossain huoneessa, jonka ylläpito maksaa sekin. Tämähän on itsestään selvää. Masentuneita lääkitään niin vapautuneesti siksi, että se on puhumista halvempaa. Ikävää että tästäkin on tullut itsestään selvää. Sen ei pitäisi olla. Etenkin kun ihmisen kuuntelematta jättäminen tulee lopulta monellakin tapaa kalliiksi.

Masennuksen syyt ovat miljoonaiset. Niitä etsiessä voidaan penkoa menneet ja olleet olosuhteet ja kokemukset miljoonalla tavalla. Minulla ei ole lääkettä kaiken masennuksen hoitoon, mutta yhden syyn kyllä keksin, ja siihen voisi puuttua. Muutkin ovat keksineet, kuten päivän hesarin nimimerkki "Yhteiskuntakelpoinen":

"Nykyisessä jatkuvaa menestystä, kilpailukykyä ja tehokkuutta korostavassa yhteiskunnassamme mielenterveysongelmat eivät ole trendikäs asia. Heikkoutta ei haluta nähdä, ja niitä, jotka eivät jaksa, pidetään epäonnistujina."

Nykyinen jatkuvaa menestystä, kilpailukykyä ja tehokkuutta korostava yhteiskuntamme ei pelkästään aiheuta mielenterveysongelmia: hyvänen aika, sehän on sellainen. Jatkuvan menestyksen, kilpailukyvyn ja tehokkuuden korostaminen on ihmiselle mitä suurin mielenterveysriski. Onko se heikkoutta, ettei pysy mukana liian kovassa kyydissä? Ei minusta. Se on silti totta, että niitä, jotka eivät tätä kyytiä jaksa, pidetään helposti epäonnistujina.

Kyydissä väsyminen on nykyään järkyttävän tavallista. Kaikki meistä tuntevat jonkun kyydissä väsyneen - kaikki tosin eivät ehkä tiedä tuntevansa. Kyydissä väsymistä kun peitellään viimeiseen asti. Ettei vain oltaisi heikkoja, liikojen vaatimusten edessä.

 

Arvokeskustelua. Mitä se on se arvokeskustelu? Keskustelua arvoista, vai sitä että kaupungin eri toiminnoista vastaavat virastot kirjaavat toimintansa niin sanotut arvot ylös, teippaavat tämän ympäripyöreän paperin toimistojensa seinille, ja keskittyvät toimissaan johonkin vallan toiseen?

Vajaat pari vuotta sitten Helsingissä ihmeteltiin pitkää ja kummallista koulujen lakkautuslistaa. Siitä sai alkunsa tämäkin blogi, ja pari muutakin asiaa tässä kaupungissa. Sen jälkeen tässäkin blogissa on tullut sanottua paristakin asiasta parikin asiaa. Surffasin silloin lakkautuksia esittäneen opetusviraston nettisivuilla tutustumassa viraston siellä auliisti esittelemiin viraston virallisiin arvoihin. Niitä oli kohtuullisen hankala yhdistää esitettyihin koulujen lakkautuksiin ja niiden perusteluihin. Listan kouluille kävi lopulta niin kuin kävi, osa niistä jäi listalle, osa ei, ja se täysin merkityksetön viiden kohdan arvolitania, se unohtui.

Kunnes minulle syntyi jälleen lapsi ja vein hänet neuvolaan. Neuvolan seinällä oli se sama lappu: ne samat toiminnan arvot. Neuvola toimii eri viraston alaisuudessa.

On ikävää, jos arvokeskustelu on tätä. Että mitäs ne olikaan ne meidän arvot, jostain ne faksattiin ja joku laittoi ne siihen aulan seinälle, käykää katsomassa sieltä. Kaupungin toiminnassa on siis viisi arvoa, joista ei oikeastaan ole tarpeen piitata. Joku aivoriihi niiden laatimiseksi varmaankin on joskus jossain kuitenkin pidetty. Olisi ollut hauskaa olla paikalla. Olisin voinut kysyä: miksi nämä arvot kirjataan kaikkien toimistojen seinille?

Ajattelin tässä vähän arvokeskustella itsekseni, tänään ja ehkä joinain muinakin päivinä. Jos eräs perheenäiti vain mitenkään ehtii. Näistä itsekseni käymistäni arvokeskusteluista syntyy ehkä parin viikon sisään lyhyt lista vaaliteemoistani. Tunnustan: sitä ei vielä ole. Tunnustan tämänkin: minun on vaikea osoittaa tuosta noin vain jokin järeä ja tiivis täsmätoimenpideohjelma, jolla panen kaupungin asiat kuntoon. Miten sellaisen laatii tuosta vain yksi tavallinen perheenäiti, jos sellaisen laatiminen tuottaa vaikeuksia kunnallispolitiikkaan vuosikausia perehtyneille ammattipoliitikoillekin? Jos ei se tuottaisi heillekin vaikeuksia, kaupungin asiat olisivat varmaankin kaikki jo ihan kunnossa.

Yksi asia ei ainakaan ole, kuten nimimerkki "Yhteiskuntakelpoinen" ja monet muut apua itselleen tai läheisilleen hakeneet tietävät. Kyydistä putoamassa olevien avunsaanti on tehty kohtuuttoman vaikeaksi. Jos ihminen soittaa mielenterveyspalveluita tarjoavaan osoitteeseen, ja saa kuulla tarvitsevansa mielenterveytensä tueksi lähetteen, palvelun tarjoajan olisi syytä kertoa, mistä sen saa. Tai ei: ei niin. Palvelun tarjoajan olisi syytä sanoa: tule tänne, niin katsotaan, saataisiinko me sinulle yhdessä aikaan se lähete. Tänne. Että saisit apua. Tai että unohdetaan se lähete, tule tänne. Että saisit apua.

Lisää resursseja mielenterveystyöhön - oletteko ehkä kuulleet tämän ennenkin? Varsin omaperäinen vaaliteema siis.  Mielenterveystyöhön pitäisi saada aivan helvetisti lisää resursseja, tietenkin, aivan kuten kaikille ihmisestä jollain lailla huolehtiville aloille. Päivän aloitteleva arvokeskustelija haluaisi nyt kuitenkin muistuttaa, mikä kaikki on mielenterveystyötä, ja että osa siitä on ihan ilmaista:

ihan kaikki. Kaikki ne arvot, joita kaupungissa vaivihkaa käytännössä toteutetaan, kun tiedote toimiston seinällä puhuu toista. Ne nakertavat hissukseen ihmisten mahdollisuutta luottavaiseen, tulevaisuuteen uskovaan ja terveeseen mieleen. Joka kerta kun arvomaailmaltaan asiakaslähtöiseksi kirjattu virasto teettää selvityksiä, joissa sen toimintaa voitaisiin kehittää sortamalla kaupungin pienimpiä ja äänivallaltaan heikoimpia "asiakkaita" mahdollisimman tehokkaasti, mieluiten jonkin yleiseen tehokkuuden lisäämiseen tähtäävän uudistuksen nimissä, jonkun mielen terveys on totisesti koetuksella. Jonkun tai monen. Joka kerta.

Mikään ei ole pienelle lapselle niin hämmentävää kuin aikuisten puheiden ja tekojen jatkuva ristiriita. Pidemmän päälle se voi saada lapsen ahdistumaan pahemman kerran - siis masentumaan. Miksi aikuisen mieli toimisi niin kovin toisin?

Arvoista on syytä keskustella. Mutta toimiston seinälle kirjattavista ei minusta tarvitse. Ne voi unohtaa. Sen sijaan olisi syytä keskustella siitä, mitä arvoja mikin päätös supistaa, yhdistää tai lakkauttaa mitäkin toimintoa oikeasti edustaa.

Ja siitä, ovatko ne mahdollisesti aika masentavia arvoja. Ihmistä masentavia. Ja että tarvutseeko ihminen nimenomaan sellaisia arvoja, ja jos - niin miksi.

 

Näihin iloisiin tunnelmiin tällä kertaa, ilman kuvia. Kuva olisikin aika kauhea juuri nyt. Siksi perheenäiti sukii nyt itsensä ja piipahtaa suihkussa. Epäpoliittinen perhekerho kokoontuu tänään klo 19 sittenkin baarissa, koska perheenäidin perhe pärskii niin pahasti että se voisi koitua haitaksi muiden vauvoille.

Sähköpostilistat ovat aivan kauheita. Perheenäiti on kuitenkin päättänyt perustaa oman sähköpostilistan - ei ehkä sähköpostilistan perustamisen ilosta, vaan tukiryhmän tai sen symppaajien yhteiseksi höpinäkanavaksi. Kun on niitä esteitä, työtä ja vauvoja ja ujoutta, välimatkaa ja väsymystä, vetämättömyyttä, pärskimistä  ja "kehtaako sitä kumminkaan" -ajattelua, ymmärrettävää kaikki. Kunnallisvaaliehdokkuuteen liittyvää touhua ei kuitenkaan ilman mukavaa, jonkinlaista palautetta joskus antavaa tukiryhmää jaksa. Virtuaalinenkin kyllä käy.

Kaikki perheenäidin virtuaaliseen tukiryhmään mukaan vielä mahdollisesti haluavat kaverit voivat ilmoittaa halukkuutensa liittyä listalle lähettämällä perheenäidille sähköpostiosoitteensa. Se voi toki olla jonkinlainen mielenterveysriski, sillä kaikki perheenäidin tuntevat tietävät kyllä, että hän saattaa välillä pommittaa sitä listaa hyvin voimallisesti. Että omalla vastuulla sitten vaan jooko.

Onneksi arvot on kumminkin kohillaan, ja kuulkaa, nyt ei edes masenna. Nyt vois jopa tehdäkin jotain. Lähdenpä tästä sukimaan.