Jotkut ihmiset vetävät sinne aina itsensä tajuamatta sitä ikinä itse. Ajoissa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Piippuun ei koskaan mennä eikä jouduta, piippuun vain vedetään. Itse, oma itse. Ja jos ei sinne itse tajua itseään vetää, elämä kyllä tekee sen oman itsen puolesta.

Perheenäiti on piipussa. Hän istuu nyt siellä levollisena keskellä yötä ja katselee ympärilleen. Kaikki nukkuvat. Kuollut lapsi on täyttänyt kaksi vuotta ja väsyttänyt vanhempansa. Vanhemmat katsovat taakseen ja näkevät siellä kaikenlaista, takanaan. Se väsyttää. Siihen vielä yksi keskikokoinen kotitalous, pari aika isoa lasta ja yksi aika pieni, pikkuisen pienyrittäjyyttä ja punainen talo, yksi keskikokoinen jänis ja kas: piipussa ollaan.

Piipussa on kuitenkin puolensa. Joillekin se on paikka jossa aika ajoin käydään, kävi miten kävi ja mitä hyvänsä. Elämässä käy kaikenlaista. Sitten kun viimein todella on piipussa, kun on nähnyt sen kaiken vaivan ja rasituksen jolla sinne itsensä hilaa, se onkin myös aika hyvä paikka.

Siellä asiat pannaan järjestykseen: koon, painon, tärkeyden ja jaksamisen mukaan. Piipussa elämän käytössä kuluneet osaset lajitellaan uudestaan jatkokäyttöä varten. Niitä punnitaan ja mietitään että mistähän tavasta elää on vielä mihinkin, ja onko mistään enää mihinkään, ja kun kumminkin jostakin johonkin on, niin minkähän tästä nyt sitten ottaisi ja valitsisi, mitä vielä vaalisi. Mitä vielä enemmän kuin ennen, ja minkä jättäisi taakseen, pois kyydistä. Turhana painona. Aikansa kutakin kantamusta - toisia pidempään kuin toisia, toisia pidempään kuin kukaan kenellekään toivoisi, mutta kun emme me kumminkaan yleensä mitään kanna ansiomme mukaan vaan jonkin aivan muun, vaikeammin ymmärrettävän järjestelmän, ehkäpä voimme kuitenkin itsekin joskus vaikuttaa siihen, mitä kaikkea me mukanamme oikein raahaamme.

Tai jos emme siihen, niin ainakin siihen että millä lailla.

Tänä iltana perheenäiti meni autolla automarkettiin. Yksin. Hän tiedosti jo mennessään: tämä ei ole viisasta. Perheenäiti matkusti markettiin piipussa taskussaan pitkä lista. Lähtiessä hänelle tarjottiin kotoa käsin apua ja seuraa mutta hänpä ei huolinut. Piipussa ihminen ei jaksa väsynyttä apua eikä vikisevää seuraa. Piipussa ihmisen on hyvä ajaa punaista autoaan yksin, radio turhan kovalla, jonain yhdentekevänä kesämaanantaina iltakahdeksalta, kun ostovoima on kaikkein heikoimmillaan. Maanantai-ilta liian isossa automarketissa yksin heikon ostovoiman kanssa liian isoa kärryä liian hitaasti lykkien on jotenkin lohdullista. Lohtu tulee siitä että ihminen siinä kärryn aisan jatkeena tiedostaa hyvin voimallisesti, että ihmisen olisi totisesti hyvä elää jotenkin toisin.  Ihminen siinä liian isojen hyllyjen edessä liian tavaran keskellä ymmärtää kyllä, että jatkossa tässä elämässä voisi tehdä jotain muutakin. Se on valtavan hyvä ja tarpeellinen ymmärrys, eikä sitä välttämättä saavuta muualla kuin jossain valtavan laakealle pellolle rakennetussa marketissa.

Piipussa vedetään henkeä ja luetaan Helsingin Sanomia entistäkin epäuskoisemmin. Että oletteko te hyvät ihmiset ihan tosissanne haastatelleet lapsensa toissapäivänä auto-onnettomuudessa menettänyttä äitiä, joka kertoo rauhallisesti käsittelevänsä surunsa joskus myöhemmin ja keskittyvänsä nyt tukemaan kriisityöntekijöitä. Että kirjoititteko te tämän jutun todella ihan itse, ja maksettiinko teille tästä todella ihan palkkaa, ja molempiin kysymyksiin vielä lisäkysymys että miksi.

Myöhään illalla, melkein yöllä, perheenäidin kodin olohuoneessa juteltiin. Siellä juteltiin niitä näitä. Perheenäidillä on meneillään salainen projekti. Hän on keväästä asti testannut, mitä perheessä oikein tapahtuu, jos televisiota ei avatakaan iltauutisten aikaan, eikä koko iltana lainkaan. Perheenäiti itse on jo useamman kuukauden ajan poistunut huoneesta, jos joku on avannut television. Niinpä perhe avaa sitä enää hyvin harvoin, ja tiedättekö, voitteko arvata mitä perheessä sen takia nykyään tapahtuu?

Siellä jutellaan. Ihmiset kertovat, miltä heistä tuntuu. He kertovat toisilleen ajatuksiaan. He puhuvat niitä näitä.

Ei ole mitään niin hienoa kuin niitä näitä, ei mitään niin tarpeellista. Eikä perheenäiti ennen edes tiennyt, kuinka paljon niitä näitä perheeseen mahtuu. Se kun ei ennen mahtunut.

Vain televisio mahtui.

Tänä iltana olohuoneessa perheenäiti antoi ymmärtää, että sen jonkinlaiseksi iltapäivälehdeksi muuttuneen aamupalanpainikelehden tilauksen voisi ehkä lopettaa. Perheenäiti antoi ymmärtää, mutta perhe ei ottanut ymmärrystä vastaan. Sinä luet sitä lehteä valikoiden, perhe sanoi perheenäidille. Sinä vain valikoit sieltä ne turhat iltapäivälehtijutut. On siellä muutakin, ja me halutaan lukea se muu. Sinä et päätä kaikesta. Näin perhe sanoi.

Perhe on oikeassa. Perheenäiti päättää paljon useammasta asiasta kuin perhe ikinä tulee tajuamaan, mutta kaikesta hän ei päätä. Se on vaikea kestää ja valtava helpotus. Kaikki joskus enimmäkseen yksin lapsiaan hoitaneet ihmiset tietävät, mikä yksin hoitamisessa on kaikkein kauheinta: se, että vastaa koko perheen tunnelmasta yksin. Ja kaikki joskus kahden aikuisen lapsiperheessä eläneet äidit tietävät, että vaikka kahden aikuisen perheessä tunnelmasta ei vastaakaan yksin perheen äiti, tunnelmasta kumminkin enimmäkseen vastaa perheen äiti.

Tämän perheen äidin pitäisi nyt näin keskikesän kunniaksi rykäistä kasaan yksi vaalikampanja. Blogi olisi jo pitänyt stailata ja oma itse brändätä. Nyt on kuulemma jo kohta kiire hakea näkyvyyttä itselleen ja tärkeäksi katsomilleen asioille.

Minun tärkeäksi katsomani asiat eivät ole muuttuneet tuhanteen vuoteen yhtään miksikään eivätkä muutu. Minä brändään ne kuulkaa heti kun ehdin, haen ihmisyydelle patentin. Ennen vaaleja arkijärki tunnetaan ihan varmasti juliavirkkusena ja se myy, voi miten se myy, ja voikun se myisi. Kunpa eräskin perheenäiti jaksaisi tosi pian tehdä jotain mikä on kaikkien (ja epäilemättä monien) kunnallisvaaliehdokkaiden mielestä hyvin vastenmielistä: myydä itseään. Kunpa hän jaksaisi, ja kunpa hän ei jaksaisi. Kunpa arkijärki olisi muodissa myymättäkin. Kunpa maailma ei olisi niin kummallinen.

Äänestäkää hei minua jooko. Kävisikö tämä lause vaalityöstä? Korvaisiko se jonkinlaisen neliväriesitteen, jonka sanoma olisi kumminkin sama?

Terveiset kaikille täältä piipusta. Täällä väsytään kyllä, mutta periksi ei anneta, ikinä. Täällä soi nykyään koko päivän päässä:

"yhä ylös yrittää, katolle hän kiipeää,"

mutta se on kyllä sanottava, että mistään ei näe niin pitkälle kuin täältä.

Kattoa ylemmäs ei enää pääse. Siksi täytyy pysähtyä hetkeksi. Täytyy katsoa ympärilleen, olla lomalla, nukkua ja surra.

Vain siten seuraavat asiat voivat tulla.

Perheenäidin blogi jää nyt kesälomalle. Kyllä te kestätte. Jatkoa seuraa, ja jatkoa seuraa jatko.

Lepäisitte itsekin joskus jooko, panisitte koneen kiinni. Tämä internet on ihan tyhmä.

Minä niin toivon että se pian kaatuisi. Pääsisitte lomalle tekin.

 

Hyviä kesän päiviä. Käyttäkää ne hyvin.