Tänään, kun linnut lauloivat, perheenäiti käveli linnunlaulunpaisteessa kotiin ja esitti suojatietä ylittäessään elämälle toivomuksen:<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

että ei koskaan enää tarvitsisi siivota eikä hakea kaupasta mitään, ei mitään ruokaa edes. Että saisi vain olla.

Pitäisi olla lintu. Että saisi vain olla ja säteillä linnunlaulunpaistetta, ja heti kun kyllästyisi siihen että vain on, voisi lentää toisaalle ja olla siellä.

Perheenäiti laahusti vauvoineen neljänteen kerrokseen, avasi oven ja antoi kotitalouden kaatua  päälleen. Mitä sitä vääjäämätöntä väistämään. Kaukana kotitalouden takana siinsi perhe, se esitti siellä erilaisia temppuja: jutteli, pyysi, kysyi, oli nälissään ja kaikkea vailla. Perheenäiti katsoi perhettään kaukana kotitalouden takana ja mietti sekä omaa sijaintiaan maailmassa että tapahtumia, jotka hänet juuri tähän ovat johtaneet. Päällikkö katsoi perheenäitiä syöttötuolista tarkoilla pyöreillä silmillään, narskutti nuoria hampaitaan ja virnisti.

Perheenäiti avasi tietokoneen. Sähköpostistaan hän löysi omat vaalivalokuvansa. Niissä tutun oloinen possu harjoitti outoa hymyä. Mitähän tuo keski-ikäinen pölvästi oikein on vailla, perheenäiti mietti. Sitten perhe kerääntyi hänen taakseen valitsemaan sitä kuvaa, jota se saa syksyllä tienposkessa yksissä tuumin hävetä.

Valinta oli lähestulkoon yksimielinen, mutta kaikki kiinnittivät huomiota siihen, että yksikään annetuista vaihtoehdoista ei ollut kovin aito. Kaikista puuttui jotain. Tytär käänsi katseensa perheenäitiin, sipaisi tämän hiuksia ja sanoi: parasta olis ollut jos sä olisit ollut siinä kuvassa näin. Tällä tavalla kun sä olet nyt.

Niin, perheenäiti sanoi, ja tiesi mitä tytär tarkoitti. Tällä tavalla sekapäisenä, tukka takussa. Niin kuin aina.

Valinnan jälkeen perheenäiti tarkasteli valokuviaan hetken. Murskavaalivoittajaa hän ei niistä löytänyt, mutta sitähän nyt ei ikinä näe päältä. Päältä näkee vain sen minkä näkee päältä. Perheenäiti tarkasteli näkemäänsä ja kuuli sitten omasta suustaan kuolemattoman viisauden:

mä näytän jotenkin vanhemmalta painokselta itsestäni nuorena.

Niin, esikoinen vastasi. Siis vanhalta.

Perheenäiti katsoi omaa kuvaansa tietokoneen ruudulla, riisui siitä omaan itseensä kohdistuvan myötähäpeän ja päätti ottaa kuvan oppituntina ajan kulumisesta. Opetus oli tämä: aika kuluu. Peilistä sitä ei näe, ja miksi, siksi kun peiliin katsoo aina sama ihminen, itsensä ikäinen. Oma itse ei päivitä omaa itseään päivittäin, se odottaa näkevänsä peilissä oman itsensä, ei mitään keski-ikäistä perheenäitiä. Keski-ikäisen perheenäidin näkevät vain muut. Tai ehkä eivät hekään. Maailmassahan ei ole mitään niin huomaamatonta kuin keski-ikäinen perheenäiti. Tuollahan niitä laahustaa kadulla muovikassi kädessä, kuka niistä pitää lukua.

Perheenäiti päättää aloittaa. Tästä lähtien hän laskee joka ikisen perheenäidin, joka tulee kadulla vastaan.  Jokaisen joka toivoo voivansa elää ilman sitä kantamaansa muovikassia, lintuna.

Tästä lähtien minä pidän meistä lukua. Siten meidät kaikki huomataan joskus.