"Ongelma: takkuiset, vaikeasti käsiteltävät hiukset. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ratkaisu: BC Smooth Control."

 

Näin lukee pullossa perheenäidin kylpyhuoneessa nykyään, mutta kuten tytärkin on ykskantaan käytön jälkeen todennut: ei se hei toimi.

Täytyy kai kokeilla sitä sukimista, edelleen. Mutta kun sekään ei oikein toimi, ei äidillä sen enempää kuin tyttärelläkään. Vanhemmalla tyttärellä siis. Päällikön tukka ei vielä mene takkuun. Se on vasta sängellä, vitivalkoisella.

Missä perheenäiti oikein on ollut? No enimmäkseen kotona, tietenkin. Perheenäiti jatkaa virkkaamista ja seuraa kotiin tulevia viestimiä edelleen otsa rypyssä. Välillä perheenäiti rähisee perheelleen ja sitten hän jatkaa virkkaamista.  Välillä hän käy jumpassa. Jumppa auttaa rähinään, vähän. Kuten perheenäiti eräälle naisihmiselle eilen jumppasalissa jumpan jälkeen totesi: tämä vie vain voimat, ei raivoa.  Naisihminen ehdotti: ehkä se kumminkin pehmentää sitä - minä niin toivon että olisin ehtinyt itse tänne silloin kun minun lapseni olivat pieniä. Olisin varmasti rähissyt vähemmän.

Voi olla. Näin voi olla. Kiitos tälle ihanalle naisihmiselle.

Perheenäiti piipahti tänään Helsingin Vihreiden avaruussivuilla. Sinne oli listattu eilen Helsingin vaalipiiriin valitut puolueen ensimmäiset 69 kunnallisvaaliehdokasta. Listalle oli eksynyt myös eräs "Julia Virkkunen, kotiäiti, Käpylä".  Perheenäiti oli jättänyt haastattelun yhteydessä täyttämänsä lomakkeen "ammatti" -sarakkeen täyttämättä, koska hän ei koskaan ole voinut sietää turhaa maisteristitteleillä pörhistelyä, joten joku näyttää täyttäneen sen hänen puolestaan. Ja mitä tapahtuukaan perheenäidille, joka huomaa ammatikseen merkityn "kotiäiti"?

Perheenäidille tapahtuu ajatus, ja se menee näin: ei se kuulkaa ole minun ammattini. Se ei ole kenenkään ammatti, se on olosuhde. Ammattiin kouluttaudutaan, olosuhteeseen mennään, tai joudutaan. Missä muka koulutetaan kotiäitiyden maistereita? Kotona? Kirjoitanko minä seuraavaan vastaan tulevaan sarakkeeseen siis KäM?

En minä ole mikään kotiäiti. Minä olen perheenäiti. Ei kodilla ole äitiä, koti on orpo. Koti vain on ja möllöttää ja toivoo että joku asuisi. Tai siivoaisi. Tai jotain. Vain lapsilla on äiti, tai perheellä. Perheen äiti on se joka rähisee perheelle, ja kuten se ihana naisihminen siellä jumppasalissa eilen osuvasti totesi: se joka vastaa perheen tunnelmasta.

Perheenäiti huokaa. Miksi pitää ärsyyntyä aina niin pienestä. Miksi pitää rypistää otsaansa löytäessään oman nimensä perästä tittelin "kotiäiti", jos se kerran kumminkin on vähän totta? Perheenäidillä on itselleen vastaus: koska se on tässä maailmassa vähättely, edelleen. Kotiäiti sivuutetaan saman tien mutta maisteria sentään pitää vähän väistää. Maailma toimii niin. Juuri siksi perheenäiti inhoaakin titteleillä pörhistelyä. Se on tyhmää ja väärin, mutta voih - ihmisen, joka on päättänyt pörheltää politiikkaan, täytyy alkaa kiinnittää tällaisiin asioihin huomiota. Mitä minä olenkaan tehnyt, perheenäiti huokasi tänä aamuna itselleen, ja vastasi heti perään: sillä ei nyt ole kuule mitään väliä. Väliä on nyt sillä mitä sinä tästä lähin teet. Sinä aiot kaupunginvaltuutetuksi,  että asiat saataisiin kaupungissa kuntoon, muutkin kuin omat, ja tarvitset siihen apua. Aloita itsesi auttaminen korjaamalla ensi alkuun se titteli.

Seuraavassa listassa ei totisesti lue koti- vaan perheenäiti. Ja sitten on perässä varmaan se perheenäidin mielestä hiukkasen naurettava maisterismaininta, se jonka tarkoitus on kertoa maailmalle: olen minäkin hei jotakin muutakin joskus tehnyt kuin ollut kotini äiti ja pessyt siltä jatkuvasti vessan. (Minä nimittäin olen, ja jopa kaikenlaista). Sellainen titteliselämä on vakuuttavampaa kuin sellainen, että pitää kotona maailmaa pystyssä ja kasvattaa siellä maailmaan terveitä lapsia, jotka kykenevät ehkä huolehtimaan itsestään joskus itse ja ehkä joskus myös jopa joistain muista.  Ehkä jopa maailmasta, jonkin verran, mikä olisi ihan suotavaa, sillä heillehän se jää.  Kotiäitiys on aivan turhaan aliarvostettu ammatti. Mutta se on. Sillä kuten hyvin tiedämme, maailman pystyssä pitäminen ei kerrytä eläkettä. Sitä ei siis lueta työksi. Siksi se ei ole ammatti, vaikka se joillekin on. Monille. Ja vaativa sellainen. Palkkaa siitä kyllä saa, tulevaisuuden muodossa. Lisäksi valtio maksaa siitä vähän taskurahaa, mistä kiitos valtiolle. Taskuraha tulee tarpeeseen kun kodilla on paitsi äiti, myös lapsia.

Lopuksi mainittakoon myös tämä: maailma toimii myös niin, että jos tittelinä olisi "koti-isä", tittelin haltija olisi välittömästi kiinnostava arjen sankari. Kaikki kunnia kotiin jääville isille, mutta ehkä se kaikki kunnia voitaisiin sittenkin jakaa tasan kaikille kotiin jääville ihmisille, ja myös heille, jotka lähtevät aamulla töihin. Tittelillä tai ilman. Kunnia antaa ihmiselle arvon. Kaikilla ihmisillä on.

 Nyt perheenäiti pesee hampaat, langoittaa hammasvälit ja käy esittelemässä lopputuloksen kiltille ja puheliaalle suuhygienistilleen. Hänelle, joka tekee hienoa työtä iloisesti liian pienellä palkalla kutsumuksen voimin. Sen jälkeen perheenäiti rypistää otsansa, hakee paperikaupasta tuliterän vaalivihon ja alkaa luonnostella siihen vaalikampanjaansa. Sillä maailma, se on perheenäidin tämänhetkinen kutsumus. Sittenkin.

Perhe on tästä mielissään. Ei mikään perhe nauti siitä, että äiti keskittyy siihen liiaksi.

Puolueesta perheenäiti mainitsee vielä sen verran, että hän on nyt tutustunut Vihreiden periaateohjelmaan ja todennut, ettei se sisällä mitään, mitä perheenäiti ei voisi allekirjoittaa. Ja vaikka kaikkien puolueiden periaateohjelmat tehdään varmasti aivan yhtä kauniiksi, perheenäiti voi silti todeta, että tämä nimenomainen ohjelma on hänestä silti kaunis. Ei voi mitään.

Kauniit sanat tarvitsevat käytännön toteuttajia, muuten ne ovat turhia. Tähän lauseeseen päättyi perheenäidin henkilökohtainen poliittinen kriisi, johon hän kunnallisvaaliehdokkuutta harkitessaan päänsä sisällä ajautui. Demokratiassa ihmisellä on kaksi vaihtoehtoa: jupista kotona itsekseen sitä, kuinka mikään puolue ei miellytä ja olla sitten tekemättä asioille mitään, tai vetää vatsalihas sisään ja sovittautua johonkin väliin jossa jotain voisi ehkä jopa tehdä. Ehkä jopa yhdessä muiden ihmisten kanssa. Perheenäiti on ehdolla Helsingin kaupunginvaltuustoon syksyn kunnallisvaaleissa sitoutumattomana vihreiden listoilla.  

Lähitulevaisuudessa perheenäiti haalii kasaan tukiryhmän. Tukiryhmään pääsee jos on kiva ja tykkää tehdä välillä jotain pientä, joka voi olla välillä myös ihan kivaa ja välillä ehkä ei. Kivuus on katsojan silmien takana ja käsitteenä se tarvittaessa joustaa, eikö niin. Palkaksi työstä saa kovaäänisen kaupunginvaltuutetun, joka ottaa huomioon kaupunkilaisten järkeviä toiveita ja välittää niistä viisaaksi katsomiaan eteenpäin. Tukiryhmän toiminta verhotaan myös jonkinlaiseksi yhteiseksi ilonpidoksi paisti jäsenhankinnan takia, myös siksi kun ilonpito yhdessä muiden kanssa on perheenäidin mielestä kivaa.

Tukiryhmästä lisää tulevaisuudessa. Pysykää linjoilla. Ehkä teistäkin tulee täällä vihreitä, tai ehkä ei. Se väri ei ehkä lopulta ole niin tärkeä. Tärkeää on se, mitä ihminen tekee. Tähän tulokseen perheenäiti tuli ajatuskulussaan, joka meni lyhyesti näin:

 

"Ongelma: takkuiset, vaikeasti käsiteltävät ajatukset.

Ratkaisu: JV Smooth Control."

 

Se vetää farkut väkisin jalkaan ja ryhtyy edes johonkin. Mutta toimiiko se?

Tottakai se toimii. Aina jotenkin.