Keittiön pöydältä löytyi iltakymmenen jälkeen seuraava kirjoitus. Julkaisen sen tässä kirjoittajan luvalla. Kirjoittaja ei halua nimeään tässä julki, mutta minulla on lupa mainita, että hän on kymmenvuotias.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Toivon lisäksi itse, että kirjoittajan tästä tunnistavat tutut tai tuntemattomat ihmiset eivät koskaan tule kommentoimaan tätä kirjoitusta mitenkään kirjoittajalle itselleen. Tai hänen ystävilleen. En usko että kirjoittaja haluaisi sitä. Kiitos.

Uskon kuitenkin, että ymmärrätte kirjoituksen luettuanne, miksi haluan julkaista sen. Tässä se on:

 

 

"Usein sanotaan, maailma on julma. Siinä meillä vasta pulma! Se pulma on me, me ihmiset! Yritän saada päitä kääntymään, ei jätetä muita nääntymään! Toisella puolella ehtii lapset hätääntymään. Toisella puolella lellitään. Ne puolet ovat se, minkä voit itse valita, ostatko rimpsuja kalliita, vai toimit esimerkkinä ja mallina? Mikä on se oikea puoli? Siitä on maailmalla huoli.

Joskus aamu on kuin sumuinen ilta, eroavuus siinä on auringonsilta. Vaan se loistaa, niin kuin kuu, kuun edessä tumma pähkinäpuu. Silloin minä huomaan, on jäänyt joenuomaan sorsanpoikanen. Pikkiriikkinen. En tohdi sitä ruokkia, ettei totu se ihmisiin, vaan en voi jättää siihenkään muuten kuolisi se nälkään. Voi miksi te niitä ammutte, taikka miksipä me niitä syömme? Hanhenmaksaa napostellen vietämme me yömme. Mutta jos emme niitä söisi, niin jokainen palstan kylväisi. Silloin tulisi ehkä riitaa ja ahdasta, kaikki nykyään kun riippuu rahasta.

Kun kerron miltä musta tuntuu vääryyttä kohtaan niin ei kyllä ala mieleni hohtaan!"

 

 

Perheenäiti meni tämän luettuaan hiljaiseksi. Hän on sitä edelleen.

Hyvää yötä aikuiset. Toivottavasti saatte unta.