Mahtikakat on huuhdeltu vaipoista jo ennen aamukahvia, ne helpottivat päällikön ilmavaivoja, ja nyt tyytyväinen päällikkö nukkuu. Tähän aikaan päivästä perheenäidillä on yleensä tapana tehdä niitä salaisia vatsalihasliikkeitä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ei kiinnosta. Tänään. Varmaankaan teitäkään. Toisin kuin ne mahtikakat, niistä on hyvä tietää. Kaikki.

Perheenäiti yritti lukea aamulla lehteä. Siitä ei tullut mitään. Päällikkö kyllä antoi, ainahan päällikkö antaa. Aamuisin, kun perheenäiti lukee lehteä, päällikkö esittää vauvaa ja leikkii itsekseen keittiön lattialla. Mutta tänään lehden lukeminen oli jotenkin ikävää.

Perheenäiti on tullut vanhaksi. Se on helpotus, mutta tekee maailmaan suhtautumisen vaikeammaksi kuin nuorempana. Vaikka kai se tökki silloinkin.

Ulkoministerimme on pelimies. Siitä puhutaan nyt. Pääministerin kuulemma herttainen yksityiselämä tuppaa kohta vallan unohtumaan. Onneksi edessä on ylempi oikeusaste, ettei pääministerin naisseikkailemattomuus  jää kokonaan ulkoministerin poliittisten askareiden varjoon.

Tänä aamuna perheenäiti miettii, mitä isoja ja kansalaisia aivan oikeasti koskettavia päätöksiä kulissien takana mahdetaan runnoa hissukseen läpi sillä aikaa kun kansa keskittyy kelailemaan kuusikymppisen ulkoministerinsä viidenkympin villitystä. Tekisi mieli lähettää eduskuntaan parisataa tekstiviestiä ja kysyä.

Vaikka voihan siellä käydä ihan paikan päällä. Tehy-kiistan aikoihin perheenäiti kävi. Häntä kiinnosti kovasti, täytyykö hänen synnyttää päällikkö kokonaan ilman apua, niinpä hän lyllersi marraskuun alussa, lasketun ajan jälkeen, puolisonsa kanssa ylös eduskuntatalon portaita aina yleisölehterille asti.

Siellä tapahtui jotain kiinnostavaa.

Kansanedustajat nahistelivat. Keskustelu oli kiivasta, sitä oli kiinnostavaa seurata. Perheenäiti ja puoliso istuivat aivan hiljaa ja kuuntelivat. Sitten alakerrasta kuului yhden edustajan suusta yksi hyvin järkevä kommentti. Perheenäiti ja puoliso kääntyivät katsomaan hiljaa toisiaan ja näyttivät toisilleen hiljaa kansainvälisen käsimerkin Peukku Pystyssä.

Sitten tapahtui se kiinnostava. Hetken päästä paikalle säntäsi eduskunnan vahtimestari. Hän asettui arvovaltaa puhkuen perheenäidin eteen ja alkoi puhua. Perheenäiti kuunteli. Hetkeen hän ei tajunnut mistä vahtimestari puhui. Vahtimestari sanoi himpun verran - ehkä suorastaan turhan - uhkaavaan sävyyn: täällä on sitten kaikenlaiset mielenilmaukset ja provokaatiot kielletty. Anteeksi mitä? perheenäiti kysyi, vilpittömästi. Hän ei tajunnut mitä vahtimestari jorisi. Hän olisi halunnut kuunnella sitä keskustelua siellä alhaalla. Vahtimestari otti vanhanajan portsarin henkisen asennon, sen jolla valta osoitetaan, näytti perheenäidille kansainvälisen käsimerkin Peukku Pystyssä ja sanoi: täällä ei saa tehdä näin, eikä mitenkään muutenkaan. Kaikenlaiset mielenilmaukset on kielletty.

Se oli pelottavaa. Vahtimestari oli ilmeisen riidanhaluinen, ja valmiina poistamaan ei vain viimeisillään vaan jo yliaikaisesti raskaana olevan provokaattorin lehteriltä tarvittaessa vaikkapa voimakeinoin.

Perheenäiti ja puoliso olivat asiasta jälkeenpäin hiukkasen järkyttyneitä. Eivät suinkaan siitä, että heille oli huomautettu jostain asiasta. Järkyttävää oli se tapa. Kansalainen istui demokratian lehterillä. Alakerrassa keskusteltiin isoista asioista, kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymyksistä. Sillä aikaa lehterillä keskityttiin elämään diktatuurissa. Kansalainen koki tämän paikan päällä Suomen demokratian tyyssijassa tultuaan kuulemaan itseään ei vain välillisesti vaan aivan suoraan koskettavaa päätöksentekoa.

Se oli kiinnostava kokemus.

Eduskuntatalon portaita laskeutuessaan perheenäiti ja puoliso totesivat, että lehterillä taitaa tapahtua aika vähän. He tulivat siihen tulokseen, että vahtimestari kertoo illalla kotona vaimolleen ylpeänä, että töissä oli tänään tilanne päällä, mutta siitä selvittiin täpärästi ja häirikkö saatiin kukistettua ennen kuin se ehti iltauutisiin.

No joo mutta se lehti tänä aamuna, se joka jäi kesken.

Siellä uutisoitiin suomalaisten kasvavasta innostuksesta muokata itseään kauneusleikkauksilla. Liitteeksi laitettiin nelivärikuvat miehen kasvoista ja naisen paljaasta takamuksesta, ei toisinpäin, yllättävää eikö. Takamus oli nuori ja sitä oli leikelty, aivan turhaan, ja meidän oli hyvä saada tästä asiasta näinkin tarkkaa neliväritietoa aamukahvimme painikkeeksi. Että tällainen oli jonkun nuoren tytön takamus ennen leikkausta ja tällainen sen jälkeen, katsokaa.

Halusikohan se tyttö tosiaan sen (sekä ennen että jälkeen) sievän takamuksensa tänä aamuna hesariin. Mahdettiinkohan häneltä kysyä.

No joo, joopa joo, seuraavaksi perheenäidin huomio kiinnittyi toimittajan kommenttiin, jossa hän kertoi rintojen suurennusleikkaukseen jonottavan ystävänsä perustelleen päätöstään sanomalla että "kukaan ei määrää minua odottamaan, kunnes olen riippurintainen äiti".

Tämä se vasta olikin kiinnostavaa. Se on siis ehkä pahinta mitä naiselle voi tapahtua: että hänestä tulee riippurintainen äiti.

Perheenäiti pani lehden kiinni ja meni imettämään päällikköä. Tänään ei siis ehditty kulttuurisivuille saakka lukemaan niistä talousuutisia. Tänään keskitytään elämään kotona sen jälkeen kun pahin on tapahtunut. Päällikkö saa kaikkien sisarustensa tavoin imeväisikäisenä äidiltään maitoa. Tämän johdosta äidin elämän tulisi kaiketi olla pilalla ja pankista täytyisi hakea rintojen remonttilaina.

Jostain syystä se ei kuitenkaan ole, ja jos remonttilainaa haetaankin, sillä remontoidaan taloa, tai remontoitaisiin, jos saataisiin, ja jos ehdittäisiin. Siihen remonttiin, tai ylipäätään koko taloon joskus. Päällikkö elää, ja juuri nyt hän on herännyt ja makaa lattialla syömässä uusimman Aku Ankan Nettiliitettä. Saatiin sillekin jotain käyttöä.

Ulkona sataa räntää.  Nyt on hyvä hetki poistua kotoa tukka takussa ja raahustaa lähikauppaan ostamaan suklaata. Vatsalihas ei kehity jos ei se saa välillä kunnon ruokaa. Lähikaupassa perheenäiti lukee lööpit. Hän suuttuu niistä todennäköisesti, ja miksi, siksi kun hänen lapsensakin lukevat ne. Lapset eivät välty niiltä. Se suututtaa perheenäitiä.

 Lähikaupasta tultuaan perheenäiti menee suu makeana kangaskauppaan ja ostaa sieltä tukun vetoketjuja. Tyynynpäällisiin.  Sitten hän tulee takaisin kotiin ja asettaa vetoketjut pöydälle, ja siihen ne unohtuvat pariksi päiväksi, kunnes on taas aika olla ajattelematta yhtään mitään.