Tänä iltana kello seitsemän ja kahdeksan välillä perheenäiti kyllästyi olemaan kotirouva.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sitä sattuu. Vessa on edelleen puhdas ja kotona epäilyttävän vähän pölyä. Täällä mahtuu kävelemään. Se ei ole tervettä. Perheenäiti on kerran nähnyt erään turhuuksia myyvän etelähelsinkiläisen sisustusliikkeen ikkunassa ovimaton, jossa lukee: a clean house is a sign of a wasted life. Hänestä se oli vitsikäs. Hän suunnitteli ostavansa sen joskus.

Sitten hän tuli ajatelleeksi, että mitähän eräskin kotirouva tulee ajatelleeksi kun hän kiipeää portaat ylös, pyyhkii jalkansa sellaiseen mattoon ja astuu sisään siistiin kotiinsa.

Ajatus oli kauhea. Matto jäi kauppaan.

Sitä paitsi miksi hitossa englanniksi, meillä Käpylässä puhutaan suomea. Päällikkökin on tänään todennut tämän ja kurlannut koko päivän uusia suomalaisia kurkkuäänteitä. Tervetuloa konsonanttien maailmaan kulta, perheenäiti sanoi päällikölle päivällä, hajamielisesti, katsoi ulos ikkunasta ja jatkoi turhautuneisuuttaan. Päällikkö jatkoi ilmavaivojaan. Meillä oli siis jotenkin pikkuisen ikävä päivä.

Perheenäiti on huipputurhautunut. Hän ei pysty lopettamaan tyynynpäällisten ompelemista. Hän ei jaksa tyynynpäällisiä, eikä silti pysty. Tyynynpäälliset auttavat ajattelemaan. Ne auttavat ajattelemaan tyynynpäällisiä, ettei tarvitsisi ajatella muuta. Perheenäiti puhuu ja kirjoittaa nykyään hiukan liian vähän, siksi hän ei aina oikein tiedä mitä hän ajattelee. Ajatus täytyy pukea sanoiksi, siitä on tehtävä kieltä, muuten sitä ei ymmärrä.

Kymmenisen vuotta sitten perheenäiti kirjoitti lopputyötään taiteen maisterin tutkintoa varten. Hän kirjoitti sitä erittäin pahasti aiheen vierestä, erittäin tyytyväisenä. Hän kirjoitti kaikenlaista, ja kysyi itseltään:

"Mitä ajatukset ovat? Ovatko ne kieltä? Kuulumatonta puhetta?"

Eilen hänen vanhempi tyttärensä, kymmenisen vuotta vanha, esitti ruokapöydässä samankaltaisen kysymyksen. Ei aivan samalla lailla, mutta kuitenkin. Perheenäiti ei enää muista, mitä sanoja tytär käytti, mutta perheenäiti hätkähti. Kysymys oli niin tuttu. Jotenkin se liittyi siihen, millainen aistimus ajatus on.

Se kai riippuu ihmisestä. Puoliso vastasi kuin pyssyn suusta näkevänsä ajatuksensa - näköaistimus siis. Perheenäiti puolestaan kuulee omansa, osan niistä, ja osa on jotain sellaista, mitä on vaikea selittää. Ne eivät ole aistimus ollenkaan, ne vain ovat.

Siksi ne täytyy pukea ensin kieleksi, että ne voisi kuulla. Ja kieleksi ei voi pukea kuin puhumalla, tai kirjoittamalla.

Joten:

perheenäiti istuu yöllä tietokoneen ääressä, potee turhautuneisuutta ja yrittää ymmärtää omia ajatuksiaan. Perheenäiti yrittää ymmärtää itseään ja se on vaikeaa, melkein yhtä vaikeaa kuin muulla perheellä. Vaikka kaikkihan me ollaan jo tähän totuttu. Perheen äitiä on yleensä vähän vaikea ymmärtää, oli kyseessä mikä perhe hyvänsä. Paras ymmärrys vallitseekin usein vain perheenäitien kesken, ei minkään perheen sisällä. (Paitsi ehkä siitä että perheen äiti on vähän kummallinen, paitsi perheen äidin mielestä.)

Mutta siis se turhautuneisuus. Se kirjoittaa nyt tätä. Perheenäiti katsoo vierestä. Perheenäiti on viime aikoina katsellut vierestä myös sitä kun hän on tehnyt aamupäivisin jonkin verran vatsalihasliikkeitä, salaa, mahtuakseen vanhoihin farkkuihinsa hyvissä ajoin ennen kuolemaansa, ja kysynyt itseltään samalla: mitä sinä nyt siis oikein teet? Oletko keski-ikäinen vai et? Keski-ikäinen jo luovuttaisi, jättäisi tuon hölmöilyn. Antaisi itsensä olla.

Perheenäiti on vastannut: olen keski-ikäinen, ja anna minun hei olla. Keski-ikäiset tekevät tällaista. Kyllä sinä tiedät, kyllä sinä olet niitä nuorempana nähnyt. Tämä helpottaa sitten kun kasvaa isoksi. Isommat ovat kertoneet.

Toivottomia vatsalihasliikkeitä tehdessään perheenäiti on ajatellut politiikkaa. Hän on miettinyt, mitä kansa siitä tuumaisi, jos hän porhaltaisi päistikkaa kaupungin kaupunginvaltuustoon, pyytäisi saada käsiinsä jonkun virkakännykän ja lähettäisi siitä oitis kaksisataa tekstiviestiä jollekin nuorelle miesstripparille ja ehkä myös hänen veljelleen. Että tuumaisikohan kansa että jess, me tuemme sinua tässä hommassa perheenäiti, ja valtuustoryhmä toki tukee myös. Sellaista perheenäiti on tänään ajatellut. Ja lisäksi hän on ajatellut myös kaikenlaista.

Että jos minä saisin päättää, niin mitä minä päättäisin. Ja jos minulta kysyttäisiin, että mikä on tärkeää, niin mitä minä vastaisin.

Minulla ei ole viime päivinä ollut tähän selkeää vastausta. Aina kun kysyn itseltäni, mikä on päivänpolttavassa kunnallispolitiikassa perin tärkeää, en osaa vastata siihen kuin sillä kysymyksellä, jonka me muutamat perheenäidit erästä keskustelutilaisuutta vuosi sitten järjestäessämme Alepan seinällä esitimme:

miksi lapsuuteen liittyvästä hoivasta, tuesta ja koulutuksesta puhutaan nykyään liiketalouden termein?

Tai jotain sellaista.

Se kiinnostaa minua. Että mihin tällä pelleilyllä oikein pyritään. Lisäksi minua kiinnostaa kovasti se, miksi tämän ja (muutaman muun) päivän hesarin takakannessa iltamyöhään (ja myös öisin) esitettävän "Lemmenleikit"-nimisen tv-sarjan ikärajaksi on määritelty K-7, ja miksi erääseen seksiaiheiseen keskusteluohjelmaan on pyydetty eräs kunnallispoliitikko keskustelemaan irtosuhteista vähän sen jälkeen kun toisella kanavalla eräs ajankohtaisohjelma on antanut puheenvuoron erään pääministerin morsiamelle, joka ei ole tämän pääministerin morsian.

Perheenäiti ei tänään katsonut mitään niistä ohjelmista, ja minkähän takia, jaa-a. Digiboxista ne olisivat näkyneet tosi terävästi.

Lisäksi minua kiinnostaa kovasti myös se, miksi tänään postiluukusta tipahtaneen Aku Ankan välissä oli Nettiliite. Sellainen, jossa annettiin kovalla tohinalla lehteä lukevalle lapselle ohjeet avata tietokone, rekisteröityä Aku Ankan nettisivujen käyttäjäksi ja saada siinä sivussa hyvä mahdollisuus asioida myös kohdassa Kauppa. Ja miksi näissä ohjeissa, jotka on siis käsittääkseni kirjoitettu melko pienillekin lapsille, usutetaan menemään Aku Ankan nettikeskustelupalstalle keskustelemaan, ja neuvotaan sitten että "kirjoita keskusteluryhmiin harkiten".

Aikuiset, antakaamme kaikki harkinta lasten käsiin. Mitä sitä itse käyttämään. Sen suhteen esimerkiksi että mihin niitä lapsia usutetaan. Lehteä lukevia esimerkiksi. Lukuharrastuksen parista tietokoneelle, puolivälissä lehteä. Käyttämään harkintaa.

Perheen kymmenvuotias, joka ei koskaan kotona istu tietokoneen ääressä, halusi Aku Ankan puolivälissä tietokoneelle. Perheenäiti päästi. Kymmenvuotias surffasi isoin sanoin hehkutetuilla sivuilla hetken. Sitten hän totesi ne siksi mitä ne olivat, sulki koneen, sulkeutui huoneeseensa ja alkoi kirjoittaa siellä jotain - kirjoituskoneella.

Muistatteko niitä vielä. Niistä tulee ihana ääni. Rivin lopussa aina kilahtaa, eikä mitään voi korjata, muistatteko. Kirjoitettaessa täytyy siis käyttää harkintaa.

Aku Ankka ei ehkä liity läheisesti kunnallispolitiikkaan. Mutta johonkin se liittyy. Elämään esimerkiksi, tosielämään. Jälkimmäisellä olis kyllä tosi kiva olla jokin yhteys kunnallispolitiikkaan, näin niin kuin kaupunkilaisen näkökulmasta.

Poliittinen puolue on kuin perheenäidin farkut. Siitä tursuaa.

Mutta. Tämä farkkuhomma on kuulkaa sellainen, että jaa-a. Käyttäähän perheenäiti niitä farkkujaankin. Niitä joiden päälle laskeutuu se makkara. Se joka ei mahdu. Perheenäiti on kuulkaa nyt sen verran turhautunut, että alkaa ehkä olla aika tehdä jonkinlainen poliittinen vatsalihasliike. Ehkä.

Oletko keski-ikäinen vai et? Se selviää vain äänestämällä. Minua ei ehkä kannata, mutta muutamia muita vielä vähemmän.

Vaalisloganit jo näköjään hautuvat. Jessus.

Mutta täytyyhän kotirouvalla olla harrastus. Suokaa se hänelle, myös anteeksi.