Perheenäiti jätti viikonloppuna tilkkutyöt kesken ja ryhtyi virkkaamaan. Ei vain olisi pitänyt katsoa eilen Yleisradion televisiouutisia. Virkkuukoukku putosi lattialle.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ilmatieteen laitos se jatkaa voittokulkuaan kohti lämpimämpää maailmaa. Ilmatieteen laitos siis myy säätiedotuksia, tämänhän me jo tiesimme, mutta tiesimmekö että säätiedotus on nykyään nimeltään tuote, ja että sitä myydään tarvittaessa esimerkiksi vaatekaupoille, jotta nämä voisivat parantaa tulostaan tässä kovassa kilpailutilanteessa? Että tietävät siellä kaupassa sitten koska sataa, ja koska kuluttajalle täytyy tyrkyttää uusi täsmäsadetakki? Haastateltavana oli Ilmatieteen laitoksen myyntipäällikkö. Jostain syystä titteli oli vielä toistaiseksi kirjoitettu suomen kielellä, mutta tilanne toki varmasti muuttuu sitten kun Ilmatieteen laitos saa uuden, vetävämmän ja kansainvälisemmän nimen, joka ei tarkoita mitään, mutta josta tulee hiton hyvä brändi.

Kuinka tyhmä kuluttaja oikein on? Erittäin tyhmä. Me kaikki olemme. Seuraavan kerran kun ostamme sadetakin, olemme mukana siinä kuviossa jossa ilmatieteen laitos myy kuluttajille ilmastonmuutosta. Muistakaa se seuraavan kerran kun käytte ostoksilla. Ja sadetakille riittää jatkossakin käyttöä. Ja mitä tulee muovipussiin - takana ovat ne ajat, joina noin sata vuotta maatuva kertakäyttöinen muovipussi oli huono asia. Enää se ei kuulemma välttämättä olekaan, asiaa tutkitaan paraikaa, ja Suomi ei näe mitään syytä rajoittaa niiden käyttöä.

Minä en kohta näe enää mitään syytä olla suomalainen, muuta kuin sen, että olen. Jaksaako tässä enää edes hävetä. Televisiouutiset on puolison suussa nykyään kokonaan uusi tuotemerkki - digiboxin kaukosäätimeen tarttuessaan puoliso kysyy että katsottaisko hei Päivän Iket.

Lauantaina perheenäiti seisoi huoltoaseman kassalla. Hän ei ollut vielä ehtinyt lukea päivän lööppejä eikä siis ollut perillä päivän tekstiviestitilanteesta, mutta huoltoaseman radiosta tuli uutiset. Uutistenlukija luki ääneen sen tekstiviestin, jonka perheenäiti löysi myöhemmin myös niistä lööpeistä. Perheenäiti katsoi kassaneitiä ja sanoi tälle: nyt minä en enää ihan oikeasti jaksaisi tätä. En minäkään, sanoi nuori kassaneiti, ja perheenäidin vieressä seissyt nuori nainen sanoi vakavana: en minäkään. Myöhemmin saimme kuulla, että ulkoministeri itsekään ei enää jaksa. En epäile sitä yhtään, joten olisiko nyt aika siis lopettaa, siirtyä vähän syrjään ja keskittyä vaikkapa perhe-elämään, ihan vaikka vaan oman puolison kanssa. Jos sitä vielä huvittaa. Mitä jos Suomea edustaisikin maailmalla jatkossa joku muu. Vaikkapa joku joka jaksaa.  

 Pääministerimme kommentti siitä, että media ei saisi kiinnittää niin paljon huomiota pelkästään huono-osaisten huono-osaisuuteen, kertoo puolestaan perheenäidin mielestä tästä nyky- Suomestamme jotain hyvin, hyvin pelottavaa.  Kyllähän minäkin lukisin mielelläni lehdestä tarinoita vain siitä, kuinka monilla ihmisillä menee kovin hyvin, mutta mieluusti vasta sitten kun kenelläkään ei enää mene huonosti, kiitos vaan.

Valta kuulemma turmelee, ja sen kahvaan hakeutuu kuulemma tietynlainen ihmistyyppi: luontainen pörhistelijä. Näin voi olla.  Pelkästään näin ei kuitenkaan saisi olla. Perheenäiti haaveilee siitä, että hän ja hänen lapsensa saisivat vain elää elämänsä, tavallisen elämänsä, ihan rauhassa.  Ja että muutkin.

 Mutta avatessaan näinä päivinä minkä tahansa viestimen, perheenäiti pahoin pelkää, että näin ei tule käymään.  Ei tätä touhua enää jaksa katsoa vierestä tekemättä mitään.  Tätä ei yksinkertaisesti jaksa.  Ei voi mitään.  Täytyy edes yrittää, edes jotain.

Yrittäkää tekin.