Päälliköllä oli tänään rankka päivä. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Perheenäiti lähti ostamaan jäätelöä, jätti vauvan kotiin eikä pitänyt kiirettä, koska hän unohti että päällikkö on, ja että päällikkö on vauva. Päällikkö sen sijaan ei unohtanut. Päällikön teki mieli jotain, eikä hän ollut itsekään aivan varma mitä, ja niinpä hän huusi kotona varmuuden vuoksi erittäin kovaa. Perheenäidin palatessa kotiin päällikkö roikkui isänsä sylissä täydessä unessa, johon hän oli itsensä huutanut. Päällikkö oli leikkinyt lattialla selällään, niin kuin hänellä on tapana, ja hänelle oli sattunut siinä vahinko. Hän oli kääntynyt siitä vatsalleen - tai no: naamalleen - ensimmäistä kertaa elämässään, ja tullut siihen tulokseen että tätä hänen ei ainakaan tehnyt mieli. Hän loukkaantui siitä syvästi. Ne kiusaavat minua, hän päätti, ja huusi itsensä uneen.

Kotiportaita kiivetessään perheenäiti muisti: ai niin, minulla on taas vauva. Sellaisen unohtaa helposti jos vauva ei ole mukana. Joskus perheenäiti unohtaa vauvan mennessään kotona johonkin huoneeseen, jossa vauva ei ole. Hän unohtuu siellä ehkä ajatuksiinsa, omiinsa, sellaisiin joissa ei ole vauvoja. Sitten hän havahtuu, räpäyttää silmiään ja miettii että mitä se oli se mitä minun piti tehdä, ja muistaa sitten että ai niin, täytyy varmaan mennä takaisin siihen huoneeseen jossa on se vauva, mikähän huone se oli, mikähän vauva?

Yleensä päällikkö kertoo.

Perheenäidin mieli tekee sellaisen käännöksen. Se kääntyy hoivavaihteelle, ja sitten se kääntyy siltä pois. Se tekee sen vähintään seitsemänkymmentä kertaa päivässä, eestaas. Hoivavaihteella ollaan erittäin hyvin selvillä siitä, missä kukin lapsi on, mitä he ovat syöneet ja mitä eivät, millaiset liian vähäiset pehmikkeet heillä kulloinkin on yllään, montako puhdasta vaippaa kuopuksella on jäljellä, montako päivää esikoisen matkakortissa vielä on ja myös siitä, kuinka liian monta päivää keskimmäisen tukka on tällä viikolla ollut pesemättä. Hoivavaihteella ollaan pirun tarkasti selvillä tästä kaikesta. Sitten siltä vaan käännytään pois. Noin seitsemänkymmentä kertaa päivässä, toisille raiteille. Ne vaan unohtuvat, kaikki hoiva-asiat. Hetkeksi. Sattuu sellainen säännöllinen vahinko. Äitiyden ensivuosina sellainen tekee ihmisestä sekavan.

Sitten siihen vain tottuu. Eestaas, koko ajan eestaas. Se käy varmaan jo aika näppärästi siinä vaiheessa kun lapset ovat keski-iässä, näin luulisin. Se käännös.

Ennen sitä se vähän vielä hämmentää. Että aijaha, ai niin, ai niin - mitenhän minä sen taas unohdin - mikähän huone se oli. Se missä on se äitiys.

Onneksi on päällikkö. Hän kertoo.

Ja silti se aina unohtuu. Elämä on eestaas.