Viime viikolla päällikkö tyrmistyi. Hänellä oli äkkiä kädessä nyrkki. Meni pari päivää, sitten niitä oli kaksi. Päällikkö lakkasi laulamasta ja tuijotti vuorotellen kumpaakin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tänään nyrkit aukesivat. Niistä tuli sormet, sormet tarttuivat toisiinsa. Päällikkö katsoi. Hänestä se oli ihmeellistä. Minusta se on myös.

Tapahtui vääjäämätön. Sormet alkoivat tavoitella. Mitä tahansa on missä tahansa, sormet ojentuvat sitä kohti, napatakseen. Ihan sama mitä, anna se tänne.

Tämä on se kohta jossa perheenäiti huokaisee. Ei se jääkään vauvaksi, tämäkään. Sekin aikoo kasvaa. Kohta sekin on partioleirillä eikä siitä kuulu mitään, tai sitten se ei kuule mitään kun sillä on ne kuulokkeet. Kohta sekin soittaa että voinksmä hei jäädä tänne yöksi, missä olenkin. Missä olet? äiti kysyy, ja on vastauksen varassa, koko yön.

Seinältä katsoo hän, joka ei kasvanut: unohtumaton ikivauva. Miten kummallista onkaan surra samaan aikaan sitä, että yksi kasvaa, ja että toinen ei. Kunpa et olisi jäänyt vauvaksi, kunpa olisin tavannut sinut isona, perheenäiti miettii katsellessaan vauvan kuvaa seinällä, ja kääntää sitten katseensa vauvaan lattialla: kunpa jäisit vauvaksi, kunpa katselisit minua aina siinä otsa rypyssä. Minua ja muutamaa muuta asiaa, kädet ja jalat holtittomasti heiluen.

Aika kuluu. Perheenäiti ei voi ymmärtää, miten se on eri aikoina niin eri pituista. Se kiihtyy kuulemma koko ajan, mitä enemmän ihmiseltä kuluu aikaa, sitä nopeammin se kuluu.

Hidastaisit. Pysähtyisit tähän. Ja sitten: kelautuisit vähän taaksepäin, talviin, joina lapsilla vielä oli lunta.  Me tulisimme ilomielin perässä, minä ja perhe. Unohtumaton ikivauva olisi mukana myös, hän tulisi mukaan pulkkamäkeen. Yöllä me nukkuisimme kaikki, eikä kukaan meistä väärässä paikassa.

Hidastaisit.