Oliko ikävä?

Perheenäidilläkin oli. Itseään. Perheenäidin tietokone sanoi eräänä syyskuisena päivänä keittiön pöydän ääressä: sivua ei voi näyttää. Yhteys avaruuteen oli katkennut, eikä se ole sen jälkeen palannut. Suomeksi: tietokone on lakannut toimimasta. Perheenäidin keittiö on irtautunut maailmasta ja kelluu nyt aivan omassa todellisuudessaan, eikä kukaan mahda asialle mitään - ei edes pikkuveli, ja jos ei pikkuveli saa konetta toimimaan, sitä ei saa toimimaan kukaan.

Niinpä perheenäiti siirtyi puoleksitoista kuukaudeksi makuuhuoneeseen ja tuijotti siellä maailmaa televisiosta kuin tatti. Asiaa tuli, oli ja meni, eikä mikään siitä päätynyt teidän luettavaksenne. Perheenäiti jupisi puolitoista kuukautta television ääressä itsekseen ja lihotti itsestään ryhävalaan.

Nyt riittää. Nyt sieltä televisiosta on alkanut tulla sellaista tavaraa, että perheenäiti on viimein uhmannut painovoimaa ja lyllertänyt kirjastoon otsa hyvin, hyvin rypyssä. Ja tämä kahden tunnin nettiaika tuskin riittää.

Päivittelisinkö nyt vähän, päivittelisinkö. Että onpa kauheaa, jonkun lapsi on mennyt kouluun ja alkanut tappaa. Enpä taida päivitellä, en sitä. Oletteko tekään muka todella yllättyneitä, ja jos, niin miksi?

Aloitetaan televisiosta. Ajankohtaisohjelman toimittaja avasi sanaisen draama-arkkunsa ja totesi: viattomuuden aika Suomessa on päättynyt. Onneksi paikalla oli yksi kappale opettajia ja yksi psykologeja. Ensimmäinen katsoi toimittajaa kiinnostuneena ja kysyi: niin siis kenen viattomuuden? Jälkimmäinen totesi viisaasti: niin, kenen, vai olisiko pikemminkin niin, että silmien sulkemisen aika on viimein päättynyt.

Perheenäiti toivoo että olisi. Että jos ei nyt, niin koska sitten. Ja nyt kun meillä on silmät auki, ehkä hiukan useammalla meistä kuin ennen, voisimme ehkä alkaa käyttää niitä. Muuhunkin kuin pyörittelyyn ja tolvanamaiseen tollotukseen poliisin eristysnauhan takana.

Olemmeko ylpeitä maailmasta, jossa aikuiset ihmiset juoksevat pää kolmantena jalkana koululle, jonka joku ahdistunut oppilas on juuri pannut remonttiin, ja työntävät mikrofonin joukkomurhaitsemurhaa muutama minuutti sitten todistaneiden lasten suuhun? Minä en ole. Minä katsoin televisiosta, kuinka hätääntyneet lapset juoksivat sukkasillaan ulos koulusta ja aloin itkeä, ja mitä minä itkin? Sitä että joku kuvasi sitä televisioon. Kameran takana oli aikuinen ihminen, joka ei juossut lasten hätää vastaan, vaan kuvasi sen nauhalle ja lähetti nauhan minun digiboksiini. Että katsopa Julia, eikö olekin mielenkiintoista: lapset kärsivät. Tämä on kuulemma tiedonvälitystä ja tietoa kärsimyksestä täytyy välittää, vaikka sen välittäminen lisäisi kärsimystä. Tämä siis on meidän aikuisten tapa välittää. Lapsista. Nyt tätä on jatkunut kaksi vuorokautta. Aikuiset ihmiset käyttävät siekailematta hyväkseen pitkin Tuusulan katuja harhailevia shokissa olevia lapsia ja heidän vanhempiaan, ja pumppaavat heistä lausuntoa lausunnon perään iltapäivälehtien täytteeksi - eivätkä pelkästään iltapäivälehtien, vaan muidenkin, ja lupamaksuvaroin ylläpidettävä riippumaton kansallinen televisioyhtiö tekee tätä aivan samaa, aivan yhtä röyhkeästi. Eikä sen edes tarvitse myydä mitään.

Perheenäiti kysyy nyt: mikä meitä aikuisia ihmisiä jumalauta oikein vaivaa.

Haluaisitteko tehdä nyt jotain? Tuliko sellainen tunne, että nyt pitäisi? Minulla on teille hyvä neuvo, ihan konkreettinen. Jättäkää ne iltapäivälehdet ostamatta. Jokainen teistä joka ostaa yhden, edes yhden, tukee sitä maailmaa, joka ahdistaa joitain lapsia niin, että he menettävät elämänhalunsa ja kunnioituksen toisten elämää kohtaan, ja alkavat tappaa. Lopuksi he tappavat itsensä. Ja jokainen meistä, joka kehtaa väittää, että meidän maksamillamme mielisairailla lööpeillä ja meidän keksimällämme mahtavalla koko maailman kattavalla tietoverkolla ja meidän ylläpitämällämme välinpitämättömyydellä ja ihmisyyden polkemisella tuotantotalouden ja tehokkuusajattelun jalkoihin ei olisi mitään osuutta asiaan, jokainen joka sellaista kehtaa väittää, on paitsi aika tyhmä, myös aika paska.

Ettäs tiedätte.

Poika meni kouluun ja alkoi ampua. Nyt hän on pahuuden ruumiillistuma ja meillä riittää päiviteltävää. Että kuinka joku voi. 

Minua hävettää. Meidän päivittelymme. Kuka tahansa meistä voisi, kenen tahansa lapsi. Jos jokin vain menee pieleen. Minä en näe mielessäni koulun käytävällä riehumassa mitään järkyttävää hirviötä. Se olisi aivan liian helppoa. Maailma ei ole niin helppo. Minä näen mielessäni tyhjän koulun käytävän ja siellä ison lapsen, joka valelee käytävää paloöljyllä. Näky ei minusta ole kauhea, vaan pohjattoman surullinen. Pohjattoman yksinäinen. Iso lapsi ei saakaan öljyä syttymään, hänen lapsenmielessään kypsynyt suunnitelmansa menee pieleen, hän ehkä masentuu, ei ehkä enää jaksakaan tappaa niin montaa kuin oli aikonut, ammuksia olisi vielä vaikka kuinka mutta äkkiä häntä alkaa ehkä väsyttää, hän jättää homman kesken, menee vessaan ja ampuu itseään päähän. Niin kuin elokuvissa ja internetissä on opetettu. Eikä edes kuole heti. Mikä hirviö se sellainen on, ei mikään hirviö vaan lapsi. Jonkun rakas. Jonkun pikkuinen joka jostain syystä joutui pyssy kädessä sinne vessaan. Eikä koulu palanut vaikka piti.Vaikka hän oli nähnyt ne liekit lapsenmielessään ja hänestä ne olivat näyttäneet hienoilta. Niin kuin dinosaurukset ja Batman ja isot kaivinkoneet joskus.

Me voisimme kameroinemme ja mikrofoneinemme miettiä, mikä osuus meidän kameroillamme ja mikrofoneillamme (ja meidän täysin perverssillä tarpeellamme käyttää niitä väärissä paikoissa väärään aikaan) on siihen, että jonkun pikkuinen päätyy sinne vessaan. En minä hänen tekoaan puolustele: sairashan se oli, ja aivan turha. Mutta meidän päivittelymme on vieläkin sairaampaa. Ikään kuin olisimme itse aivan viattomia, me aikuiset, jotka tätä maailmaa pidämme pystyssä.

Aika vinossa.

Kauhean monella perheellä on nyt kauhea suru, suruista suurin. Lapsen menettäminen on kauheaa. Antakaa niiden perheiden surra rauhassa. Älkää ostako niitä lehtiä, jotka heidän tarinaansa kertaavat.

Ne tarinat eivät kuulu teille. Pitäkää huolta omista lapsistanne. Aina kun jaksatte. Ja jos jaksatte hyvin, pitäkää huolta naapuristannekin.

 

Perheenäiti on nyt puhunut. Seuraavaksi hän aikoo synnyttää. Vaikka perheenäidin aikomukset tällä alalla ovatkin aivan yhtä tyhjän kanssa. Perheenäidin vauvaa ei vaan huvita syntyä. Häntä odotettiin viime viikonlopuksi, ja aivan turhaan. Tuskin häntä tänäkään viikonloppuna erityisemmin huvittaa - onhan silloin isänpäiväkin, kannattaa varmaan odottaa sen yli. Isähän vallan ilahtuisi jos saisi viimein isänpäivänä syliinsä oman lapsen. Eiväthän lapset synny vanhempiensa iloksi. Heistä vaan tulee sellainen. Sitten kun he syntyvät.

Jos he joskus syntyvät.

Ja jos vaihtoehtona on odotella omaa syntymäänsä Tehyn joukkoirtisanoutumiseen asti - no, hyvin huumorintajuinen lapsihan ei jätä tällaista vaihtoehtoa pois laskuista. Perheenäiti pitelee nyt omaa huumorintajuaan yllä henkseleillä. Henkselit kiristävät vähän ja venyvät venymistään.

Kunpa niitä voisi pian jotenkin paukuttaa. Etteivät pamahtaisi itsekseen.

Näinä päivinä perheenäitiä ei ehkä enää näillä linjoilla näy. Avaruus keittiön pöydän ääressä on nyt ikioma ja irrallinen. Ehkä ihan hyvä niin. Ehkä ihan hyvä, ettei esikoinenkaan nyt pääse YouTubeen tuijottamaan sitä mitä kaikkien teinien täytyy siellä näinä päivinä tuijottaa: mielisairasta maailmaa.

Minun mielimaailmassani YouTubessa, uutisissa, iltapäivälehdissä ja hesarissa lukisi Jokelan koulusurmat - otsikon alla näinä päivinä pelkästään: sivua ei voi näyttää.

Valitettavasti ne voi. Mutta se ei tarkoita sitä, että meidän olisi pakko katsoa. Muistakaa se.

Moikka.