Yöllä kohdassa varttia yli neljä perheenäiti on valmis valaisemaan päiväänne yöllisillä ajatuksillaan. Koska ne ovat sekavia. Niin kuin ajatukset usein ovat yöllä kohdassa kello kolme, jolloin perheenäiti palaa sänkyynsä piipahdettuaan kylpyhuoneessa kesken uniensa ja löytääkin sängystä tuhisevan puolisonsa vierestä hyvien unien sijaan Kansaneläkelaitoksen äitiysrahan määräytymisperusteet, jotka haluavat keskustella perheenäidin mentävistä porsaanrei'istä. Niistä kaikista, joihin kyseinen perheenäiti on jäänyt jumiin yrittäessään hiipiä viattomasti ja vähin äänin läpi elämänsä. Muotoiltuaan Kansaneläkelaitokselle mielessään muutamia hallittuja lauseita, joihin perheenäiti ujuttaa muutamia asiallisia vinkkejä siitä kuinka näppärästi Kansaneläkelaitoksen henkimaailmasta saisi epäoikeudenmukaisen sijaan verraten oikeudenmukaisen jos joku vain käyttäisi hetken verran aivojaan, perheenäiti päätyy lähettämään mielessään terveisiä myös Yleisradioon: tapa jolla romutitte kansallisen instituutiomme Puoli Yhdeksän Uutiset uudistamalla niiden ulkoasun muistuttamaan minkä tahansa mitäänsanomattoman mainoskanavan mukauutislähetystä on masentava. Seuraava askel lienee se, että ulkoasun nyt uudistuttua uutisiin palkataan myös sisällöntuottaja.

Arvi Lind ei olisi antanut tämän tapahtua.

Ja vaikka säästudion uusi valaistus onkin Anne Borgströmille selvästi eduksi, perheenäiti ei voi ymmärtää miksi uuteen sääkarttaan on täytynyt sisällyttää myös puolet Venäjästä niin että Suomi jää niin pieneksi ettei kotimaan lämpötiloista saa selvää ilman silmälaseja edes varhaisessa keski-iässä. Ei nuoriso hei katso säätiedotusta, se katsoo ulos ikkunasta että sataako siellä ulkona vai ei. Ei se sääkartta alunperin ole elämässä kiinni olevia hyvänäköisiä ihmisiä varten. Sääkartta on lohtuna niille, joiden on vaikea kestää sitä, ettei ihminen hallitse kaikkea, ikäänsä esimerkiksi, eikä säätä ollenkaan. Sääkartta valjastaa sään näyttämään siltä että se on nyt ihmisellä hallussa. On aivan sama, mitä se sääkartta näyttää - seuraavan päivän sää on joka tapauksessa mitä on, todennäköisesti ennalta-arvaamaton - pääasia että se kartta on luettavissa. Mikään ei järkytä ihmisen turvallisuudentunnetta niin kuin lohduksi tehty selkeä ja turha ennuste, joka on niin sekava ettei siitä saa mitään selvää.   

Päästyään tähän kohtaan yötä perheenäidin on pakko todeta että koko yö on kohta ihan pilalla. Tässä kohtaa yötä on viisainta siirtyä keittiöön. Etenkin kun siellä on jäljellä vielä puoli litraa vaniljajäätelöä ja kaksi omenamuffinssia, joita ei selvästikään ole tarkoitettu nukkuville. Yö täytyy pelastaa.

Kysehän on aina vain siitä, mitkä ajatukset ihminen valitsee. Niistä tarjokkaista. Niistä jotka ovat makuuhuoneessa yöllä tyrkyllä. Perheenäiti koetti ajatella sängyssä maatessaan tätä: että minähän sen päätän mikä teema täällä on tänä yönä. Nukkumisesta kun ihminen ei selvästikään päätä itse. Uni kyllä tulee kesken kiinnostavan kirjan, mutta annas olla kun kesken on mitäänsanomaton ajatus uudesta Yleisradion sääkartasta - silloin uni ei todellakaan tule. Ei puhettakaan. Mutta ajatuksia voi kuulemma valita. Tai ainakin sen, miten niihin suhtautuu.

Perheenäiti sanoi sängyssä itselleen: minähän sen päätän. Yleisradion uusi sääkartta on yhdentekevä, säätä voi havainnoida keittiön ikkunasta. Ilman silmälaseja, vielä toistaiseksi. Uutisia ei ole pakko katsoa. Kansaneläkelaitoksen äitiysrahan määräytymisperusteiden porsaanreiät, joissa minä nyt sätkin, ovat vain osoitus siitä mitä tapahtuu kun ihmisten elämistä päättävät ihmiset pannaan päättämään niistä elämistä liian kaukana sieltä, missä ne elämät eletään. Tässähän ei ole mitään uutta. Älä kirjelmöi Kelalle, sinä teit sen jo kerran, ja mitä ne tekivät? Sen sijaan että olisivat käyttäneet aivojaan ja korjanneet päätöksensä jotenkin järkeviksi  ne lähettivät sinulle lähes senttimetrin paksuisen paperipinon, josta kävi ilmi, että asia on nyt lähetetty käsiteltäväksi vieläkin kauemmaksi, ja että sieltä tulee sitten se kutakuinkin sama vastaus puolen vuoden päästä.

Minähän sen päätän miten minä tähän suhtaudun. Yksi kauneimpia perheenäidin tuntemia suomen kielen sanoja on:

pyh.

Sitä on täysin mahdoton ääntää aivan niin kuin se kirjoitetaan. Ääntämykseen tulee aina suusta jonkilaista lisäpontta, lausuttuna tuolla sanalla on aina jokin sävy, jota on mahdotonta saada paperille. Ja se sävy kertoo enemmän kuin se sana.

Kokeilkaa vaikka.

Minähän sen päätän. On käsittämätöntä, mitä kaikkea ihminen voi päättää. Puoltakaan siitä hän ei varmaankaan tee tahallaan. Jos minä päättäisin puoliakaan siitä, mitä minä ajattelen, en ajattelisi puoliksikaan näin paljon näin turhia ajatuksia. En minä näitä tahallani ajattele. Ne vaan tulevat.

Yöllä, kun alkaa tuntua siltä että nyt niitä tulee jostain sieltä päin mistä ne tulevat enimmäkseen jotenkin ikävinä, silloin minä ajattelen: minähän sen päätän mitä minä näistä ajatuksistani ajattelen. Silloin perheenäiti ajattelee niitä lukuisia kertoja, joina häntä lapsen kuoleman jälkeen kuunnelleet mukavat ammattiauttajat ovat huomauttaneet hänelle, että häntä on siunattu varsin hyvällä kyvyllä etsiä ja löytää käyttökelpoisia selviytymiskeinoja. Että hänen kykynsä hoitaa itseään on ilmiömäinen. Perheenäiti ei ehkä käyttäisi asiasta niin kovin vahvaa termiä. Ei siinä ole mitään niin kovin ilmiömäistä että ajattelee, mitä milloinkin, ja valjastaa käyttöönsä ajatuksista parhaat. Kaikki ne, jotka lohduttavat. Ajatukset tulevat kumminkin, ei niitä voi estää, ei vaikka katsoisi digiboksin kaikki visailut joka ikinen päivä.

Digiboksi, niin. Menneen kesän digishow on viihdyttänyt perheenäitiä suuresti. Televisiota on nykyään aika hankala saada auki ja sulkea, ja puolet ruudusta peittävän neljän mustan palkin kutistaminen vain kahdeksi palkiksi vaatii yksitoista napinpainallusta joka ikinen kerta kun television avaa - tätä ruudun katselukelpoiseksi korjaavaa toimenpidettä kun ei voi tallentaa digiboksin automaattiseksi toiminnoksi. Kuva muuttuu välillä kömpelöiksi neliöiksi, tekstitys häviää, televisio on alkanut napata avaruudesta uusia kanavia, joilta tulee vieläkin hölmömpää ohjelmaa kuin niiltä vanhoilta, ja osa kansalaisista ei näe uudesta digiboksistaan televisiolähetyksiä enää lainkaan. Perheenäitiä tämä viihdyttää suuresti: kyseessä  on suuri uudistus. Televisiolähetykset toimivat Suomessa ennen moitteettomasti, niinpä ne piti uudistaa. Muutoksen tarve oli väistämätön, ja televisiolähetystekniikan saaminen uudistusta edeltävälle tasolle vie toki aikansa.

Perheenäidin puoliso katsoi ruudulle neliöiksi jähmettyvää televisiokuvaa, josta hävisi aika ajoin ääni, ja sanoi: meidän lapsemme syntyy digiaikaan. Muutama päivä sitten perheenäiti katsoi yhdessä puolisonsa kanssa tästä paljon puhutusta digiboksista ohjelmaa, jossa 33-vuotiaalle suomalaiselle aikuiselle oli palkattu televisioon kunto-ohjaaja, ravitsemusterapeutti sekä henkinen valmentaja, joiden tarkoituksena oli auttaa tätä suomalaista aikuista lopettamaan yletön viinanjuonti, tupakointi ja pizzan tilailu. Kun perheenäiti puolisoineen näki sitten digiboksistaan, kuinka tämä 33-vuotias suomalainen aikuinen, jota yritettiin hoitaa oikein porukalla, heilutteli pizzan tilattuaan tupakka kädessä humalassa kavereitten kanssa pippeliään, sekä perheenäidiltä että hänen puolisoltaan pääsi suusta samaan aikaan sama lause:

taitaisi olla juu nyt tilaus sille henkiselle valmentajalle.

Tällaista on digiaika. Varhaisessa keski-iässä ei aina olla edetty yli teini-iän. 33-vuotias aikuinen, jolla on jo omia lapsia, tilittää televisiossa koskettavasti kuinka pelottavaa on ajatus elämästä selvin päin, ja tämä on viihdettä. Lupamaksuvaroin.

Perheenäiti on nyt selättänyt yön. Kello on varttia yli kuusi. Parissa tunnissa ei ehdi ajatella paljoakaan. Puolisokin on herännyt kertaalleen, tullut kertaalleen keittiöön luullen että on aamu, yrittänyt vetää paitaa päällensä, todennut että kyseessä onkin äitiysmekko, ja palannut tästä lannistuneena takaisin sänkyyn. Tällaista on digiaika. Perheenäiti on syönyt jäätelön ja muffinssit. Vauva pyysi. Ne maistuvat hänelle, oli aika mikä hyvänsä. Perheenäidin ikävimpien ajatusten ikävyys on kaikonnut.

Jäätelöpakettia kaapiessaan perheenäidin korvissa soivat erään suomalaisen rocktähden laulun sanat: ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu. Niin kai se on. Sama yö voi tuntua huonolta ja hyvältä, peräkkäin, vaikka se on sama. Perheenäiti menee pian nukkumaan miettien vielä hetken Kansaneläkelaitoksen äitiysrahan määräytymisperusteiden käsittämättömyyttä, eikä kaikki silti enää olekaan pilalla. Se käsittämättömyys tuntuu nyt erilaiselta. Vaikka se on sama.

Sama se. Yö on pelastettu. On aika mennä nukkumaan. Hyvää huomenta.