Sataa vettä.

Perheenäiti on palannut lomalta, hän on palannut töistä. Töissä on se paikka jossa ajatellaan muitakin kuin omia ajatuksia, se on eräänlaista lomaa siis, kotitaloudesta ja omasta itsestä. Tai ainakin sen olisi hyvä olla, lomaa siis, omasta itsestä siis, ainakin osittain, kotitaloudesta viis. Ainakin jos ihminen vie itsensä lomalle töihin paikkaan jossa on muitakin, ja etenkin jos se paikka on koulu. Vaikka ihminen pyörähtäisikin siellä lomailemassa ihan vain väliaikaisesti, muutaman hetken. Töissä.

Ajatukset tulevat ja menevät, ja jos on kiire, ne kääntyvät takaisin, sen kummempia ajattelematta. Että jos et ehdi minua ajatella niin ajattele muuta sitten, niin ajatus ehkä ajattelee mennessään sinne mistä se tulikin. Tulen toiste, se ehkä ajattelee, tai ehkä en. Tai ehkä ajatus ei ajattele. Ehkä ihminen vain.

Eikä aina hänkään.

Toisten ajatukset ovat kiinnostavia, etenkin kun niitä ei voi tietää. Perheenäiti on viime päivinä yrittänyt opettaa lapsille ja nuorille biologiaa ja maantietoa ja ehkä onnistunut siinä, ehkä ei, mutta muutaman ajatuksen hän on sitä yrittäessään onnistunut ajattelemaan, enimmäkseen huomaamatta niitä itse. Ennen kuin ne yht`äkkiä pelmahtavat keittiöön, iltapäivällä, kotiin tullessa, kun keittiö on tyhjä.

Sitä perheenäiti esimerkiksi on ajatellut tänään että mitähän yksitoistavuotiaille suunnatun biologian oppikirjan tekijä on mahtanut ajatella kirjatessaan oppikirjaan oppilauseen, jonka mukaan toiseen sukupuoleen ihastuminen on luonnollista. Perheenäidinkin mielestä sellainen on ihmiselle varsin luonnollista, eikä hän tätä lausetta millään muotoa vastusta, mutta häntä vaivaa se mitä se lause tämän sanoman lisäksi sanoo ja jättää sanomatta. Lause nimittäin sanoo perheenäidin mielestä kaikessa puutteellisuudessaan aivan turhan paljon. Sen voi ymmärtää helposti niin, että luonnollista on vain toiseen sukupuoleen ihastuminen. Lause vetää - ehkä tekijän sitä tahtomatta? - rajan luonnollisen ja luonnottoman väliin. Samaan sukupuoleen ihastumisesta ei puhuta mitään, lauseen perästä puuttuukin perheenäidin mielestä se toinen lause, joka siitä puhuisi, niinpä yksitoistavuotiaan on ilmeisesti määrä vetää johtopäätös samaan sukupuoleen ihastumisen luonnollisuudesta siitä lauseesta, jossa luonnollisuus määritellään. Samaan aikaan homo kuuluu edelleen koululaisten yleisimpiin haukkumasanoihin. Jos minä olisin yksitoistavuotias, vetäisin tästä omat johtopäätökseni, kaikessa hiljaisuudessa.

Kaikessa hiljaisuudessa. Kaikessa hiljaisuudessa tapahtuu usein kaikista tärkein, tapahtuu tai jää tapahtumatta. Perheenäiti on alakouluikäisiä lapsia viikon verran seurattuaan miettinyt sitä, mistä syntyvät suvaitsemattomuus ja välinpitämättömyys. Perheenäidin mielestä ne syntyvät kaikesta hiljaisuudesta. Suvaitsemattomuus ja välinpitämättömyys syntyvät pienistä tekemättä jättämisistä. Oikea suvaitsevaisuus, oikea välittäminen ovat tekoja. Ne ovat sitä että asiat sanotaan ääneen, että niistä puhutaan. Suvaitsemattomuutta voi ehkäistä puheella.

Myös oppikirjoissa.

Ei pitäisi takertua yhteen lauseeseen, sanoo joku väsynyt nyt. Ei pitäisi saivarrella. Eikä pitäisikään. Mutta jotkut lauseet ovat toisia tärkeämpiä. Niihin saa takertua. Miksi yksitoistavuotiaille tarkoitettu oppikirja vaikenee homouden kuoliaaksi 2000-luvun Suomessa? Toivotaanko sen ehkä siten täältä kuolevan? Mitä annettavaa sellaisella oppikirjalla on sateenkaariperheiden lapsille, ja ennen kaikkea niille yksitoistavuotiaille, joista ei kasvakaan isona pulskaa perusheteroa? Ja entä mitä sellainen oppikirja kertoo aiheesta perusheteroille, valtaväestölle? Sille jonka on päätettävä, kuinka vähemmistöjä kohdellaan?

Ei mitään, ja siten aivan turhan paljon. Ja aivan turhaan. Homous on siis jotain mitä on hyssyteltävä. Että ehtiihän tuota myöhemminkin, niinkö? Perheenäiti, keittiössä takapuoltaan säännöllisillä jäätelöannoksilla tasaisesti kasvattava pulska perushetero on asiasta eri mieltä. Myöhemmin ei ehkä enää ehdi. Myöhemmin ennakkoluulot ovat jo syntyneet. Joillekin ennakkoluulot, toisille niiden aiheuttama ahdistus. Senkin homo, oppilas tiuskaisee edelleen toiselle 2000-luvun koulussa, eikä kukaan ehkä oikeasti tiedä miksi.

Oppikirjojen laatijat voisivat ehkä tutkia peilistä omaa pientä suurta osuuttaan asiaan. Oppikirja, johon perheenäiti nyt on lievästi suivaantunut, käsitteli aihetta nimeltä murrosikä. Paljonkos iloa kattavammasta murrosiän ihastumistunteiden esittelystä on lapsille enää murrosiän jälkeen, haloo.

Ei pitäisi lukea yksitoistavuotiaille tarkoitettuja oppikirjoja, perheenäiti voisi nyt sanoa itselleen, eikä sano. Sillä yksitoistavuotiaiden pitää. Tämän päivän yksitoistavuotiaat säätävät huomispäivän lait ja luovat niiden puitteissa häilyvän yhteiskunnan ilmapiirin. Yksitoistavuotiaiden ei toki tarvitse vielä kuulla aivan kaikesta aivan kaikkea, mutta kun he kumminkin aivan kaikesta aivan kaikenlaista kuulevat, televisiosta ja näistä ihanista pikku päätteistä joiden armoilla me nykyään elämme, eikös samoja asioita voisi kommentoida jotenkin myös niissä oppikirjoissa. Ainakin jos ne ovat isoja asioita, isoja ja tärkeitä. Nykypäivän yksitoistavuotias saa mediaa seuratessaan takuuvarmasti käsityksen, jonka mukaan seksuaalisuus on maailman tärkein asia. Puuttumatta siihen onko se sitä todella vai ei, perheenäiti toivoisi täten että homous liitettäisiin edes jossain yksitoistavuotiaille suunnatussa materiaalissa nimenomaan ihastumiseen, ihmisten väliseen rakkauteen, ei vain aikuisenkin mieltä hämmentävään nettipornoon tai tositeeveeohjelmien kimeästi kikattavaan elämäntyylistailaukseen.

Mistäs tämä taas tuli, suivaannus? Mistä ne nyt yleensä tulevat, ajatukset: maailmasta.

Soisi tulevan muillekin, mitä. Soisi että ne sanottaisiin joskus ääneen, ja kuka soisi?

Perheenäiti soisi. Jos voisi.

 

Lapset ovat tulleet kotiin. Kymmenvuotias sulkee keittiön pöydän ääressä oppikirjansa ja toteaa: läksyt on nyt tehty, maailma on nyt pelastettu. Nyt voin keskittyä kutomiseen rauhassa.

Samat sanat. Talvi tulee, lapsi tarvitsee tumput.

Perheenäidin poissaollessa kotitalous on porsastellut yhdessä jäniksen kanssa. Jälki on melko järkyttävää. Tai olisi, jos siitä välittäisi. Jänis ei välitä. Perheenäitikin vain katsoo ulos keittiön ikkunasta.

Paistaa aurinkoa. Niin se tekee, sade, lakkaa satamasta.

Perheenäiti lakkaa ajattelemasta. Lapsi tarvitsee tumput.