Tänään tapahtui sellaista mitä tapahtuu vuosittain noin kerran, parhaimpina vuosina kaksi. Perheenäiti käveli hetken mielijohteesta sisään kampaamoon ja sanoi mielessään: olkaa hyvät ja sukikaa. Ääneen hän sanoi: ehtiskö joku vähän pätkiä, totanoinniin, näitä. Äänen sävy oli anteeksipyytävä.

Sitten tyttö suki. Sukiminen kesti yhtä kauan kuin pätkiminen, sillä hiukset olivat sillä tavalla normaalisti takussa kuin mitä ne nyt ovat jos ne on harjattu aamulla, kovasti siis. Jostain syystä perheenäidin tukka on aina takussa. Siihen ei sukiminen auta, ei edes kampaajan. Perheenäitiin ei harja pysty, eikä kampa. Eikä tarvitsekaan. Mutta kun pikkuveli menee huomenna naimisiin. Eikös silloin ole tapana edes yrittää sukia itseään. Vaikkei siitä mitään kumminkaan tule, lopullisesti.

Pikkuveli menee huomenna naimisiin, ja tänään perheenäiti on nähnyt omassa eteisessään jotain hyvin kaunista: morsiusneito on katsonut peiliin yllään perheenäidin hänelle viime hetkellä ompelema valkea leninki ja hyväksynyt itsensä. Hyväksyvä hymy lapsen kasvoilla, kun hän katsoo itseään peilistä, on kaunista. Tuo tuolla on ihan hyvä, hymy sanoo. Sen ei vielä tarvitse aloittaa elämän mittaista laihduttamista eikä pumpata itseensä menetetyn terveen lihan tilalle silikonia. Se voi vielä katsoa itseään aivan suoraan, niin kuin vain lapset osaavat, ja todeta: onpas kiva mekko ja mekossa kiva tyttö. Sitten voi hiukan pyörähtää. Se vain tulee jostakin, sellainen pieni keinahtava pyörähdys. Sen jälkeen keskitytään johonkin paljon tärkeämpään, johonkin askarteluun. Että mitä nämä minun käteni seuraavaksi tekisivät. Ne kun haluavat tehdä vaikka mitä, ja osaavat, ja tekevät. Koko ajan. Se on hienoa. Silikonit saavat odottaa. Ei niistä ole askareeksi.

Pikkuveljen häiden jatkopiirakat jäähtyvät tiskipöydällä. Perheen parhaat, ne jotka pannaan päälle huomenna, on silitetty. Sileyden toivotaan vievän hääväen huomio pois joistain välttämättömistä pikku tahroista, sellaisista joita on väistämättä ja aina sellaisen ihmisen puvussa joka on avioitunut omasta halustaan sellaisen ihmisen kanssa jonka hiukset ovat aina takussa.

Pikkuveli menee huomenna naimisiin, ja perheenäiti, joka vihaa häitä - sille ei voi mitään, näin vain on - laittaa huomenna kuitenkin suosiolla suolavedenkestävää ripsiväriä, onhan kyseessä kuitenkin pikkuveli, perheenäidin ensimmäinen lapsi. Nyt se on sitten ruvennut isoksi. Ja hyvä että on, hyvä että on saanut.

Perheenäiti katsoo nuorta nukkuvaa tytärtään, jonka pikkuveli, ensimmäinen lapsi siis, on kuollut. Perheenäidin sydäntä särkee. Perheenäiti näki pienenä välillä painajaista, jossa pikkuveli kuoli. Se oli painajaisista kaikista pahin. Perheenäiti muistaa, miltä tuntui, kun pikkuveli oli kuollut. Se oli kaikista maailman tunteista kauhein. Että veli ei koskaan palaa. Perheenäiti sai kuitenkin aina herätä siitä unesta aamulla. Huomenna perheenäidin tytär herää, ja hänen pikkuveljensä on edelleen kuollut. Se on väärin, mutta onneksi mekko on hyvä. Huomenna on juhlapäivä. Huomenna kukaan ei sure, paitsi perheenäiti, joka suree aina. Aina jotain.

Huomenna on siirtymäpäivä. Siirtymäpäivät aiheuttavat perheenäidissä liikutusta, jota perheenäiti ei aina oikein jaksaisi. Liikutusta on niin paljon muutenkin, sitä tulee niin usein kun laittaa sanoja sanojen perään paperille tai avaruuteen. Liikutus on perheenäidin tahaton harrastus, joka käy välillä vähän hermoille ja usein melko paljon, vaikka siitä onkin paljon iloa. Siirtymäpäivät moninkertaistavat tavallisen liikutuksen, ja vastahan sellainen päivä oli - perheenäidin esikoinen asteli juuri alba päällä alttarille kukkakimppu kädessään siinä samassa kirkossa, jossa hänen pikkuveljensä vuosi sitten siunattiin kuolleiden kaveriksi, ole siinä sitten liikuttumatta, elämästä ja kuolemasta ja molempien kummallisuudesta. Ei se vaan onnistu. Ja huomenna siirrytään taas, jokin nytkähtää, pikkuveli sanoo tahdon koska hän tahtoo, ja perheenäiti on pikkuveljestä ylpeä. Niin kuin on aina ollut. Vaikkei perheenäiti ymmärräkään pikkuveljen kunnollisuutta. Kunnollinen poikahan siitä tuli kun perheenäiti hänet parhaansa mukaan kasvatti, mutta se kunnollisuus, ei perheenäiti sitä pohjimmiltaan oikein ymmärrä. Että mistä se oikein tuli.

Eikä hänen tarvitse. Pääasia että pikkuveli elää ja on onnellinen. Menköön vaikka naimisiin. Vaikka huomenna.

Tai siis tänään.

Tänään perheenäiti leikkasi jäniksen kynnet. Jänis panikoi. Oikean käpälän peukalonkynsi jäi leikkaamatta kun jänis sai siitä touhusta lopullisesti tarpeekseen, loikkasi kaaressa alas sohvalta perheenäidin sylistä ja pötki parvekkeelle. Eikä jäniksellä edes ole peukaloa. Nyt jänis karttaa perheenäitiä, aivan kuten hän tekee aina, varmuuden vuoksi. Jänis on ottanut tavaksi istua parvekkeella ja nuuhkia siellä ilmaa. Hän ei tiettävästi istu siellä peruukki päässä, mutta kuka tietää mitä hän huomenna tekee kun muu perhe on siellä häissä. Ehkäpä jänis vaihtaa huomenna identiteettiä ja vakoilee naapureita muina miehinä, ei jäniksenä. Kuka tietää.

Varuillanne siellä kadulla huomenna.