Yllätykseksenne perheenäiti ei nyt istukaan tätä kirjoittaessaan keittiössään. Eikä olohuoneessa sohvan alla. Paitsi lopuksi, sitten kun perheenäiti kirjoittaa tämän puhtaaksi. Keittiössään. Mutta vielä ei olla niin pitkällä. Vaikka harvinaisen pitkällä tänään ollaankin.

Perheenäiti on äkkiä päässyt elämässään paljon pidemmälle kuin mitä hänen koskaan piti. Mutta siitä myöhemmin. Vielä ei olla niin pitkällä. Vielä ollaan eilisessä.

Eilen perheenäiti purjehti jälleen sisään synnytyssairaalan ovesta. Hänelle oli varattu sinne uusi aika yleiseen arvailuun. Mukava naislääkäri oli nyt paikalla. Mukavan pikku jutustelun jälkeen perheenäiti asetti uuden etureppunsa laverille tutkittavaksi. Lääkärin käynnistäessä ultraäänilaitteen perheenäiti halusi varmistaa, ettei lääkäri vain kertoisi hänelle vauvan sukupuolta. Lääkäri lupasi. En kai minä vain näe sitä itse? perheenäiti kysyi sitten. En mene takuuseen, lääkäri vastasi, sinähän olet kokenut äiti.

Niin, tosiaan, perheenäiti ajatteli ylpeänä. Hän päätti vahvistaa kokeneisuutensa osoittamalla lääkärille tiettyä kohtaa kylkiluidensa alla ja sanomalla: tässä ovat varmaankin vauvan jalat. Katsotaanpa, lääkäri vastasi, ja asetti anturin perheenäidin osoittamaan kohtaan.

Kokenut äiti käänsi kokeneen katseensa monitoriin. Siellä näkyi vauvan pää.

Perheenäidin odottamalla vahvajalkaisella vauvalla on siis vahva pää. Hyvä ominaisuus sekin, ihmiselle. Monitorista perheenäiti näki, kuinka vahvapäinen vauva nukkui perheenäidin vatsassa tyytyväisenä nyrkit kasvojensa edessä.

Sellainen on liikuttavaa. Kokenut äiti katsoi monitoria kokemuksen kostuttamine silmineen ja arvasi, että kyseessä on pönäkkä tyttö tai poika. Sitten perheenäiti veti housut jalkaan ja purjehti takaisin kotiin.

Kuten vain kokenut äiti saattaa keittiössään arvata, seuraavaksi kotiin purjehtivat tyttö ja poika. He tulivat koulusta. Tyttö alkoi tehdä läksyjä. Hän asettui keittiön pöydän ääreen, avasi matematiikankirjan ja totesi otsa rypyssä: nämä kotitehtävät ovat helppoja mutta hankalia. Hetken aherrettuaan tyttö alkoi pitää pientä puhinaa. Lopulta puhina äityi kovaäänisesi närkästykseksi. Tyttö nosti katseensa kirjasta ja tuhahti: näitä tehtäviä laadittaessa ei ole tajuttu kuinka hölmöä on sekoittaa koululaisen pää.

Perheenäiti, tuo hiustenlähtöä kaikille matematiikanopettajilleen aikanaan aiheuttanut oppilas ymmärsi tytärtä paremmin kuin hyvin. Senpä takia perheenäiti pystyikin lopettamaan nauramisen vasta noin klo 7.45 seuraavana aamuna, kun erään koulun rehtori oli soittanut hänelle klo 7.30 kysyäkseen, tulisiko hän tunnin päästä koululle opettamaan pitkää matematiikkaa ja kemiaa. Perheenäiti nauroi vaikkei ollut vielä juonut yhtään kuppia kahvia. Poikaa sen sijaan ei naurattanut lainkaan. Hänellä kun oli tänään lukujärjestyksessä kemiaa.

Vasta suihkussa perheenäiti ymmärsi, mitä oli tullut rehtorille luvanneeksi. Perheenäiti katsoi itseään kylpyhuoneen peilistä ja sanoi peilikuvalleen: sinä olet menossa opettamaan lukiolaisille pitkää matematiikkaa. Miten sinä olit sen ajatellut tehdä?

Peilikuva vastasi tyynesti: minähän olen kokenut äiti.

Nyt perheenäiti siis istuu tyynesti matematiikantunnilla, ja kuten matematiikantunnilla aina, hänen katseensa harhailee. Onneksi. Sillä luokan seinällä on jotain hyvin mielenkiintoista. Perheenäiti siristää kokemuksen vanhentamia silmiään ja onnistuu kuin onnistuukin lukemaan seinältä seuraavaa:

"Todellisuuden ymmärtäminen edellyttää, että ihminen koko ajan kuvittelee, mitenkä muutoin asiat olisivat, jos voisivat tai olisivat voineet olla. Huumorintajun puute on yksi oire siitä, että vaihtoehdot ovat jääneet kuvittelematta."

Aivan mahtavaa. Kuvitelkaa tilanne, jossa vielä eilen niin turhautunut, kotitalouden turhan rapeaksi uppopaistama lähestulkoon laskutaidoton perheenäiti löytää tänään yllättäen itsensä lukion matematiikanopettajan tuolilta ja kas: näette todellisuuden.

"Vain kuvittelukykyinen ihminen voi olla realisti."

Touko Voutilaisen sanat luokan seinällä miellyttävät perheenäitiä. Kuvitelkaa tilanne, jossa huumorintajunsa viime päivinä huuhteluainepulloon hukuttama perheenäiti kuvittelee itsensä tilanteeseen, jossa hän on, ja huomaa sen paitsi tavattoman huvittavaksi, myös aivan normaaliksi. Itselleen. Missäpä muuallakaan sitä tänään kuin täällä, todellisuudessa. Täällä on hyvä olla. Täällä on hyviä sanoja seinällä:

"Todellisuudentaju on kuvittelukykyä, kykyä kuvitella toteutumattomat mahdollisuudet."

Kaksikymmentäkuusi Suomen tulevaa Toivoa istuu perheenäidin nenän alla ja tekee matematiikantehtäviä. Näin hyväkäytöksisiä, teräväpäisiä ja kohteliaita nuoria ihmisiä ei olekaan. Paitsi todellisuudessa.

Puoli tuntia ennen kaksoistunnin päättymistä yksi ilmeisen vahvapäinen nuorimies asettaa vastauskonseptinsa asiallisesti kasvojensa eteen, aivan kiinni asialliseen nenäänsä, ja ilmoittaa sekoavansa. Perheenäiti hymyilee ja ajattelee: näitä tehtäviä laadittaessa ei ehkä ole tajuttu, kuinka hölmöä on sekoittaa koululaisen pää. Mutta hän ei sano mitään.

Varttitunti ennen tunnin päättymistä valtaosa tehtävistä on jo tehty. Kukaan ei ole kysynyt kokeneelta äidiltä mitään.

Se onkin ihan hyvä. Perheenäidiltä olisikin ollut aika hölmöä sekoittaa jonkun koululaisen pää omilla käsityksillään pitkästä matematiikasta ja sen yhteydestä, tuotanoin, todellisuuteen.

Perheenäiti kokoaa hänelle palautetut tehtävät, silmäilee niitä hetken ja luo luokan ikkunasta ihailevan katseen loittonevien lukiolaisten perään. Noin sulavakäytöksinen, siisti ja asiallinen hän ei ole koskaan itse ollut. Eikä tule koskaan olemaan.

Mutta nyt hän on jälleen yhtä kokemusta rikkaampi äiti. Tämän pidemmälle ihmisen tuskin tarvitsee elämässään päästä.

Nyt perheenäiti on päässyt takaisin keittiöönsä. Hän kirjoittaa tämän nyt puhtaaksi.

Ja kotitalous, se ei näköjään olekaan tänään kotona. Kiitokset Toukolle, kaikesta.