Mitenköhän tämän nyt selittäisi. Että makaat nyt palasina siinä meidän pihalla.

Minusta sinä olit kyllä tosi hieno. Toivotit meidät aina tervetulleeksi kun saavuimme punaiseen taloon. Kun talosta tuli meidän oma, minä mietin että mikäs puu sinä oikein olet. Päätit sitten olla kaupunkilaiselle perheenäidille mieliksi ja kasvattaa lehdet, jotka tyhmempikin tunnistaisi. Eikä sinussa mitään vikaa ollut. Se oli vain se ääni jota pidit silloin sunnuntaiaamuna. Se oli virhe. Kaupunkilaisäidit eivät ymmärrä narisevia puita. Tai sitten he vaan ymmärtävät ne väärin.

Ymmärräthän - et varmaan - olit keskeltä halki. Eikä se olisi minua haitannut, mutta kun on tämä mielikuvitus. Katsoin sinua mieleni silmillä tarkasti ja tajusin, että jos halkeaisit vielä lisää, toinen puolesi kaatuisi talon, toinen liiterin päälle, ja sinä olit sentään aika iso. Sunnuntaiaamuna näin sinusta jo läpi. Keväällä en vielä nähnyt. Ja sitten sinä aloit narista - kyllä minä vielä sen ymmärrän että ne naapurin lapset, mutta että vaahterakin. Ymmärräthän?

Et varmaan.

En minä oikeastaan tiedä kuinka siinä sitten niin kävi. Että jo puolen tunnin kuluttua siitä kun olit ottanut kontaktia, keikuin yläoksillasi kiinnittämässä sinuun köyttä paikallisen metsurin ohjeiden mukaan ja vihainen puolisoni huusi minulle että alas sieltä puusta ja heti - minä en ymmärrä mikseivät odottavat äidit saisi odottaa vauvojaan vaahterassa, jos siltä tuntuu - ja minä en tullut, koska perheenäitejä ei kannattaisi komennella, etenkään jos he ovat kiivenneet puuhun, ja sitäpaitsi minä olen meidän perheessä ainoa joka osaa tehdä paalusolmun, ja nimenomaan sellaista se metsuri halusi. Niin että niin siinä sitten vaan kävi. Sinut kaadettiin. Tosin vasta kun minä olin suostunut tulemaan alas, mistä pisteet metsurille.

Mutta: minä pyysin metsuria säästämään poikasesi. Ne kolme pitkänhuiskeaa hoikkaa vaahteranuorukaista, jotka eivät koskaan lentäneet pesästä vaan kasvoivat kiinni kylkeesi. He seisovat siinä edelleen, omalla tutulla paikallaan. Ja nuorimmaisesi, se omapäinen vaahteravauva, joka on päättänyt juurtua punaisen talon kivijalkaan, hänet me siirrämme sisarustensa viereen. Hän saa kasvaa siinä isoksi kaikessa rauhassa.

Niin ja se että makaat siinä nyt edelleen palasina hujan hajan siinä meidän pihalla - no, kyseessähän oli sunnuntaiaamu, ja ne ovat joskus punaisessa talossa vähän vaikeita. Olisit varmaan päässyt saman tien siistiin pinoon sinne liiteriin, joka ei vielä(kään) ole romahtanut, mutta kun tuli vähän muuta puuhaa - joskus vauvojen odottaminen vaahterassa laukaisee ketjureaktion, jota en nyt jaksa kuvailla sen tarkemmin, kuulithan sinä varmaan mitä siellä pihalla sinä iltapäivänä sanailtiin sitten kun metsuri oli lähtenyt kotiin, ja punaisessa autossa istui sitten äkkilähtöä tekemässä vuoroin emäntä, vuoroin jänis, ja isäntähän sen auton sitten lopulta kotiin ajoi kun emäntä jäi punaiseen taloon murjottamaan ja jänis, hän se vasta murjottikin. Päästyään sieltä autosta. Se nyt oli taas vähän sellaista, joskus punaisia autoja on vaan kertakaikkiaan ajettava edestakaisin melko kovaa vauhtia, sitä eivät jänikset ymmärrä. Mutta viimeinen tervehdyksesi meille seuraavan päivän iltana, kun punaisen talon isäntä oli palannut taloonsa tarkistamaan että missähän kohtaa sitä pihaa se emäntä nyt sitä vauvaa mahtaa odottaa, se tervehdys oli kyllä hieno.

Oli satanut koko päivän, illalla pilvien raosta pilkisti aurinko. Lauhtunut pariskunta istui pihalla grillaamassa ja katseli runkosi paloja. Olit ollut keskeltä laho. Omasta mielestämme emme kaataneet sinua turhaan, vaikka pahaa se teki, usko pois.

Oli aivan hiljaista. Naapurin koira, se joka ei enää murise meille kun saavumme omalle pihallemme vaan käy siellä nykyään aivan rennosti kakalla, odotti osuuttaan grillin antimista aivan hiljaa sekin, ja kun katsoimme runkoasi oikein tarkkaan, huomasimme jäähyväisesi.

Et narissut enää, mutta runkosi lahovaurio oli sydämen muotoinen.

Kiitos. Samoin. Oli kiva tavata. Me pidämme kyllä poikasistasi hyvää huolta.