Ajatus siitä kypsyi vähitellen, niin kuin väistämättömät ajatukset aina tekevät. Eräänä aamuna ajatus kuitenkin jotenkin räjähti, ja sen jälkeen perheenäiti ei ole oikein muuta ajatellutkaan.

Se oli sellainen sunnuntaiaamu joka oli muutenkin vähän huono jo valmiiksi. Niitä on ollut viime aikoina, huonoja aamuja, päiviä, iltoja ja öitä, niitä tulee ihmisille jotka viettävät samassa kuussa sekä elävän että kuolleen lapsen syntymäpäiviä. Syntymäpäivät ovat jotenkin liikuttavia muutenkin, niinä ajatellaan aina sitä yhtä päivää silloin yksi, kaksi, kolme, kymmenen, viisitoista vuotta sitten, kun se yksi tietty kuka-milloinkin syntyi. Että kuinka aika onkaan kulunut, ja mihin se menee. Kuolleen lapsen syntymän päivää ajatellessa aika on erilaista. Sitä ei ollutkaan, eikä se kulunut. Aika ei ole mennyt mihinkään vaan pysähtynyt. Sellainen vetää apeaksi. Yksien juhlien jälkeen ei olekaan niitä toisia, kuukauden toinen syntymäpäiväsankari ei istukaan pöydässä tavoittelemassa kakkua tahmeisiin nyrkkeihinsä. Hän on kuollut.

No se yksi aamu, se sunnuntainen, se oli yksi monista punaisen talon aamuista. Sellainen jona astellaan kahvikuppi kädessä kuistille ja nautitaan naapurin kukon laulusta ja ajatellaan että tässä saa nyt vielä hetken olla aivan rauhassa. Aivan rauhassa kaksistaan naapurin kukon kanssa, ennen kuin naapurin lastenohjelmat loppuvat ja naapurin lapset kipittävät punaisen talon pihalle kertaamaan kuluneen viikon naperokerhon tapahtumia ja kysymään että mitä-sinä-teet-mitä-sinä-nyt-teet-ja-mitä-sinä-teet-nyt, naapurin koira haistaa punaisen talon pihalle sytytetyn grillin ja huomaa olevansa nälkäinen, naapurin kissat saapuvat kuistille odottamaan, pääsisivätkö he tänään sisään punaiseen taloon nauttimaan jänispaistia ja naapurin kukko laulaa, koko päivän. Se oli sellainen aamu taas, aurinko oli noussut, kahvi oli vielä kuumaa ja naapurin lastenohjelmat eivät vielä olleet loppuneet joten perheenäiti uskalsi avata punaisen talon oven.

Sinä aamuna täysin kypsynyt ajatus räjähti. Kuistilla odotti naapurin hevonen.

Seuraavan viidentoista minuutin tapahtumat ovat julkaisukelvottomia. Mainittakoon kuitenkin että kahvi jäähtyi. Se ei ole hyvä, ei jos kyseessä on päivän ensimmäinen kupillinen. Se on hyvin tärkeä, ennen sitä perheenäidin sielunelämälle ei kannattaisi antaa mitään virikkeitä.

Illemmalla, kun perheenäiti oli väistänyt koko päivän visusti kaikkien hiukan pelokkaita katseita ja pysynyt hiljaa syystä että perheenäiti ei enää ota omalla pihallaan kontaktia kehenkään johon ei huvita, todellakaan, enää ikinä, ja punaisen talon pihalle hölkkäsi pellon takaa kaukaisemman naapurin ikivanha kultainen noutaja hyvin, hyvin janoisena, perheenäiti alkoi koota räjähtäneen ajatuksen paloja.

Juotettuaan tämän vanhan koirarouvan, joka asettui sitten tyytyväisenä punaisen talon pihalle lepäämään, perheenäiti oli poiminut pihalta seuraavat täysin kypsän ajatuksen palat:

lautaa, verkkoa, pajua, köynnöstä, tiiltä, piikkilankaa tai sähköä. Mitä tahansa näistä, mutta jotain näistä tai esim. kaikkia, aivan varmasti. Ja pian.