Keittiön ikkunasta näkyy jotain vihreää, ja vihreästä kuuluu pienten eläinten laulua.

Perheenäiti puolisoineen osti maalta punaisen talon. Pariskunta täytti pankissa asiantuntevasti loputtoman määrän kuponkeja, joiden sisällöstä kumpikaan ei ymmärtänyt mitään, kätteli hymyillen myyjän ja pankin sedän ja kaupanvahvistajatädin  ja käveli ulos pankista. Pihalla pariskunta paitsi totesi juuri ostaneensa punaisen talon, myös huomasi ettei tullut pyytäneeksi myyjältä siihen avaimia. Jälkimmäinen kuitenkin sivuutettiin kepeästi: kyllähän me hei jo tiedetään, missä ne niitä avaimia pitävät, ja sitäpaitsi mehän asutaan nyt puoliksi maalla, eihän täällä ole tapana pitää ovia lukossa. Sen jälkeen pariskunta ajoi punaisen autonsa uuden talonsa pihaan ja perheenäiti istahti sinne katselemaan ympärilleen.

Omenapuissa oli pieniä nuppuja, pihalla lenteli sitruunaperhosia. Aurinko paistoi, ilman lintuja olisi ollut hiljaista. Hylätyn pihan rikkaruohojen keskeltä puski sinnikkäästi  kolme pientä vihertävää viinimarjapensasta, jotka olivat vuosien varrella kieltäytyneet kuolemasta hoidon puutteeseen. Perheenäiti katseli ympärilleen ja sanoi pihalle hiljaa: ei mitään hätää, mamma on nyt tullut kotiin.

Mamma tosin ei erota rikkaruohoa hyötykasvista, mutta hänelläpä ei olekaan erityisen suurta tarvetta hyötyä luonnosta. Hän tyytyy mieluummin vain seuraamaan sitä, joten pihan rikkaruohot voivatkin huokaista helpotuksesta: ei mitään hätää, mamma se siinä vain meitä ihailee tultuaan viimein kotiin.

Sisällä punaisessa talossa perheenäitiä puolisoineen odottaa loputon remontti. Katosta on revittävä sinne vaivalla asennetut paneelit ja loisteputket, seiniltä ja lattiasta niihin ammattitaidolla asennetut lastulevyt, ja miksi? Ihan vain siksi kun nykyaikaan tukehtuvat kaupunkilaiset eivät ymmärrä arvostaa näitä nykyajan ihanuuksia vaan istuvat mieluummin hämärässä tuijottelemassa ikivanhoja hirsiä. Vaikka loisteputken valossa ne näkyisivät paljon paremmin. Kaupunkilaiset ovat kummallista väkeä.

Sisällä punaisessa talossa perheenäiti asetti lattialle patjan ja asettui sille katselemaan ulos ikkunasta. Ikkunasta näkyi perheen ikioma pihakoivu. Koivu oli nupullaan. Perheenäiti katseli vuoroin koivua, vuoroin tulevaa loputonta remonttia ja ajatteli: tämä on ihan hyvä näin. Rakennetaan takka ja huussikin vasta kun ehditään, ja jos ei ehditä ikinä, ollaan aina ilman. Tämä on ihan hyvä näin.

Sitten perheenäiti palasi kaupunkiin. Kotona hän raivasi tiensä omaan sänkyynsä, se onkin nykyään aika hankalaa. Kotityö on loputon remontti, ei tule valmiiksi. Siisti ei tule siivoamalla vaan jää aina puolimatkaan, puoleen matkaan matkalla perheenäidin omaan sänkyyn. Perheenäiti raivasi tiensä puoliksi siistin loputtoman sotkun yli ja asettui omaan sänkyynsä katselemaan ulos makuuhuoneen ikkunasta.

Pihapuu on myöhäinen nuputtaja ja odottaa vielä vähän lämpimämpiä aikoja. Aika kuitenkin kuluu, pian nuput tulevat. Perheenäiti kääntyi katsomaan kuolleen vauvansa kuvaa. Vauva oli kuvassa entisensä, oma ja rakas.

Perheenäiti katsoi ikkunasta takaisin ulos. Kaikelle ei voi mitään, mutta aika kuluu silti. Perheenäiti pyyhki silmänsä. Vatsassa tuntui pieni molskahdus, uuden ihmisen nuppu testasi siellä pieniä raajojaan.

Kaikelle ei voi mitään. Olkoon tämä siis hyvä näin.