En myönnä sitä itse, mutta pidän siitä nykyään. Kaikkeen nimittäin tottuu. Melkein kaikkeen.

Pienet myönnytykset, siitä se alkaa. Että hyvä on, voin minä syödä porkkanaa kuorimattakin, jos on kova nälkä. En muuten. Enkä poistu häkistäni ikinä, paitsi aluksi salaa öisin, ja myöhemmin myös päivällä ihan vain hetkeksi, ihan vain ettei aika kävisi niin pitkäksi kuin se on tähän mennessä käynyt. Ja minulle varta vasten Stockmannilta ostettua, rakkaudella (aivan väärään vuodenaikaan) kasvatettua tuoretta ruohoa (rakkaudella se kasvoi!) minä en syö, paitsi kolmantena päivänä siitä kun se on unohdettu häkkini oven eteen. Silloin minä parturoin sen kerralla. Ihan vain huvin vuoksi.

Enkä minä oikeasti kaipaa mitään vaihtelua. Minä alan viettää aikaani häkin takana, häkin ja seinän välissä mattoa silputen aivan sattumalta, ja siitä, kuka on jyrsinyt olohuoneen pöydän koillisenpuoleisen jalan eräänä yönä aivan uuteen uskoon, siitä minä en tiedä mitään.

Eikä kiinnosta.

Ja se, etten enää pyristele, kun minut otetaan syliin, ei kuulu tähän. Niin kuin ei sekään, etten hievahdakaan kun minut asetetaan sohvalla jonkun jalkojen päälle, jonkun, joka silittää minua vallan ihanasti. Tai etten saa kohtausta siitä että minua pusitaan.

Sehän on kiinnostavaa.

Ja kyllähän minä olen aina hetken aikaa aivan kiihdyksissä ja nuuhkin ilmaa pikku sydän pamppaillen silloinkin kun eräskin perheenäiti kantaa minut keskellä päivää mukaansa päivälevolle eräänkin päiväpeiton päälle, mutta aikani muodon vuoksi siinä pyörittyäni minä kiipeän sen perheenäidin rintakehän päälle ja kyyhötän sitten siinä aloillani vartin verran.

Takapuoli hänen naamaansa päin. Koska en ole tyhmä.

Ja viikseni: ne väpättävät villisti aina kun tapahtuu.

Onneksi koskaan ei tapahdu mitään.