Tavarat ovat löytäneet paikkansa: ne etsivät sitä edelleen. Tavara ajelehtii ympäri kotia ja perhe, se on tottunut. Paitsi jänis. Kaikki osaavat jo mennä nukkumaan oikeisiin huoneisiin, vaikka etsivätkin vielä vaatteitaan aivan vääristä paikoista. Paitsi jänis, jonka turkki on tallessa. Vaikka vähältä taas piti tänään sekin.

Tänään perheenäiti ajoi punaisen autonsa sinikeltaiseen huonekaluliikkeeseen tutkimaan ruotsalaisen vaateripustuksen uusia villityksiä ja törmäsi siellä Kuvastoon. Ei kylläkään autolla. Auto jäi lastauspaikalle, siihen mihin ei saa parkkeerata, paitsi perheenäidin punaisen auton.

Kuvasto oli todella mielenkiintoista luettavaa.

"Onko kotisi merkitys omana pesäpaikkana unohtunut? Kodin ulkopuoliset asiat tuntuvat vievän yhä enemmän aikaa ja huomiota. On aika hassua, että olemme onnistuneet lähettämään koiran avaruuteen, mutta kotona taistelemme yhä mutaisten tassujen kanssa. Miten se on mahdollista? Pohdimmeko liikaa kaikkea ihmeellistä ja tavallisuudesta poikkeavaa, vaikka todellinen elämä on tässä ja nyt. Elämisen laadullahan ei todellisuudessa ole juurikaan tekemistä maailmankaikkeuden tai tähtien kanssa. Elämisen laatu liittyy sinun maailmaasi, kotiisi. Luodaan siis sinulle yhdessä koti, jossa voit rauhoittua. On aika ryhtyä elämään todellisuudessa. Kotona."

Perheenäiti on nyt hiukan häkeltynyt. Ikea on siis onnistunut lähettämään koiran avaruuteen. Miksi? Ja mistä se lähetettiin? Lastauspaikalta? Siksikö siihen ei saisi parkkeerata?

Perheenäidin todellisuudessa, kotona siis, on edelleen onnistuttu olemaan lähettämättä perheen jänistä avaruuteen. Perheenäiti käy siellä (täällä) mieluiten itsekseen. Ikea on enemmän väärässä kuin se uskookaan, tai kukaan Kuvaston lukija koskaan. Elämisen laadulla on todellisuudessa paljonkin tekemistä maailmankaikkeuden ja tähtien kanssa. Ilman niitä ei olisi elämää, edes Kuvastossa.

Ilman maailmankaikkeutta maailmassa ei olisi myöskään esim. jäniksiä. Ja vaikkei häntä olekaan vielä laukaistu avaruuteen, perheen jäniksellä oli tänään silti hyvin, hyvin rankka päivä.

Se oli jo tarpeeksi stressaavaa että häkkiä siirrettiin kolmisen metriä etelään ja pantiin se eri päin sitten kuin ennen. Jänis siitä sitten tietysti aivan sekaisin. Hänen kotinsa merkitys omana pesäpaikkana ei suinkaan ollut unohtunut, koti vain oli hävinnyt. Jänis jäi istumaan siihen, missä hänen pesänsä ennen sijaitsi, ja näytti hyvin irralliselta. Jänis pitikin ohjata kotiin kolme metriä etelään tassuista pitäen, sylissä. Hän hiipi häkkiinsä tavallistakin matalampana, ja pysytteli pari päivää hyvin litteänä. Ja sitten, juuri sitten kun hän alkoi vähän rentoutua, viimein tänä aamuna - no, sitten soi herätyskello.

Voi Tapsa. Tapsalta tuli hätäpisut matolle, kun kello soitti lapsia kouluun. Ja hiivittyään paniikissa kertaalleen ympäri huoneen, hän laittoi siihen hätäpisujen viereen sitten vielä toisetkin hätäpisut ja kymmenkunta papanaa. Varmuuden vuoksi, että tulisi selväksi. Hätä.

Selväksi tuli. Ja kuitenkin, kuitenkin illalla leikattiin vielä kynnet. Otettiin syliin, silitettiin ja sanottiin että ei ole Tapsakulta mitään hätää, nyt leikataan vaan kynnet ja oletpa sinä reipas poika - ja sitten leikattiin yksi takajalan kynsi liian lyhyeksi, vahingossa, niin että jänistä nipisti. Kynsi valui pikkuisen verta ja perheenäidin sydän myös heti aivan valtoimenaan. Perheenäiti yritti rauhoittaa jäniskultaa vertavuotava sydän pamppaillen kynsisakset kädessä eikä jänis siitä oikein vakuuttunut. Tapsa toivookin nyt ehkä että hän pääsisi pian avaruuteen, tai edes Ikeaan. Jossa hänelle luotaisiin yhdessä koti, jossa hän voisi rauhoittua.

Kodin ulkopuoliset asiat tuntuvat nyt vievän yhä vähemmän perheenäidin aikaa ja huomiota. On ehkä aika ryhtyä elämään jossain rinnakkaistodellisuudessa, muuallakin kuin kotona siis. 

Yhtenäiskoulun vanhempien toimintaryhmän kokous koulun auditoriossa tänään tiistaina 27.2 klo 18. 

Muistaakseni joltain piti pelastaa jotain. Lainatakseni Kuvaston kansitekstiä: ota elämä haltuun.

Oma tai muiden, aivan sama, kunhan otat. Haltuun. Koska koulun merkitys lasten omana pesäpaikkana on nyt eräiltäkin tahoilta vähän unohtunut.

Pohdimmeko todella liikaa kaikkea ihmeellistä? Emme, vaan yleensä ja aina aivan liian vähän.