Saatatte luulla että perheenäiti on unohtanut kouluasiat tykkänään ja jupisee vain omiaan. Näin ei kuitenkaan ole. Todellisuudessa, siinä toisenlaisessa, perheenäiti valmistelee mielessään, avaruudessa, paperilla ja tarvittaessa eräässä helsinkiläisessä kahvilassa Yhtenäiskoululla viikon päästä järjestettävää keskustelutilaisuutta lapsia koskevaa päätöksentekoa ohjaavista arvoista. Eikä suinkaan yksin, vaan kolmen muun perheenäidin kanssa. Kolmen todella hienon perheenäidin. Valitettavasti tämän yhden perheenäidin aivotoiminta on kuitenkin jo noin viisitoista vuotta ollut suorassa kytköksessä hänen kotonaan vallitsevaan huonekalujen järjestykseen, ja tänään, no, nimenomaan tänään se sitten tapahtui. Taas. 

Piti tehdä tietenkin jotain aivan muuta. Perheenäiti sanoi puolen päivän jälkeen tyttärelleen: pue vaatteet päälle, lähdetään kävelylle, viedään näitä keskustelutilaisuuden mainoksia ympäri Käpylää. Ja kun tytär oli jo melkein vetäissyt toppahousut jalkaan, perheenäiti tajusi äkkiä että perheen huoneet ovat aivan väärissä paikoissa.

Silloin kun se tapahtuu, se tapahtuu. Se vaan tapahtuu, eikä kukaan perheessä voi sille mitään. Ei myöskään perheenäiti itse. Koko perhe on luonnollisestikin tottunut siihen, että huonekalut vaihtavat paikkaa kerran kuussa ja huonoimmissa kolme, riippuen aivan tyystin siitä kuinka hyvin tai huonosti perheenäiti on saanut ajateltua. Omia ajattelemisen arvoisia asioitaan.

Perheenäiti on viime aikoina ajatellut ilmeisen paljon, sillä huonekalut ovat pesukonetta lukuunottamatta - muistatte varmaan, valitettavasti - kököttäneet aloillaan jo useamman kuukauden. Niin ei saisi päästä käymään, sillä jos huonekalut pysyvät paikoillaan liian kauan, niiden kaikkien paikkaa täytyy jonain päivänä vaihtaa täysin äkkiarvaamatta, useimmiten kesken lauseen.

Tänään oli siis se päivä, eikä perheenäiti enää muista mikä lause tällä kertaa jäi kesken. Tuskin se kuitenkaan mikään tärkeä oli kun tuli kerran niin paljon tärkeämpää ajateltavaa.

Perheenäidin lapset ovat ihailtavan sopeutuvaisia. He ovat kuulleet sen monta kertaa ennenkin sen lauseen, hyvin monta kertaa. He tietävät jo mitä se tarkoittaa: että nyt tapahtuu. Kun perheenäiti alkaa pureskella kynsiään otsa rypyssä keskellä kotia, seiniä katseellaan mittaillen, ja sanoo että:

olen vähän miettinyt totanoinniin että mitäs jos... ei tietenkään tänään vaan tässä joku päivä, sillä sehän olisi aika iso homma tietenkin... mutta mitä mieltä olisitte jos...

ja se lause jää kesken, kun perheenäiti alkaa työnnellä perheen ehdottomasti suurimpia esineitä omin avuin paikasta toiseen, ja antaa siinä samalla paljon ohjeita muille hyvin terävään sävyyn.

Kaikki perheessä ovat jo tottuneet siihen. Paitsi jänis. Mutta pian hänkin on. Muu perhe on jo aikapäiviä sitten tottunut siihen että jonain päivänä kun ihminen tulee kotiin koulusta tai töistä, koti ei enää ole entisensä. Koti on jotain aivan muuta.

Eli tässä tapauksessa entisensä.

No, mainokset jäivät tänään jakamatta mutta huomisaamuna ne ilmestyvät lähikauppoihin. Sillä näin puoliltaöin perheen jokaisella jäsenellä on jänistä lukuunottamatta kokonaan uusi huone. Niin vain tapahtuu. Jonain päivänä ihminen vain kaipaa vaihtelua, ja jos pullan leipominen ei auta, huoneiden paikkaa täytyy vaihtaa. Perheen masut ja pakastin täyttyivät eilen pullasta koska perheenäiti yritti torjua apeutta varsin kovalla taikinakädellä. Tänään pulla tuli korvista. Piti jotain muuta.

Mutta: se auttaa. Se auttaa aina, hyvällä tuurilla vähintään kuukaudeksi. Kaikki saavat elää hetken rauhassa, kun huonekalut ovat hetken aivan oikeilla paikoillaan.

Se on ihana tunne: kun kaikki on hetken aivan oikeassa järjestyksessä. Ihminen kaipaa vaihtelua, ja joissakin kodeissa vaihtelu saa varsin konkreettisia muotoja. Perheenäiti on tänään vaihtanut lähestulkoon kaikki kalusteet toistensa kanssa. Kaikki luulivat että kaikki järjestykset oli tässäkin asunnossa jo nähty, mutta ei:

me olemme vasta alussa.

Se on jotenkin ihana tunne, vaikkakin vähän väsyttävä. Enimmäkseen kuitenkin ihana: että paljon on vielä vasta alussa, vielä tekemättä.

Se on paras tunne ja kamalin, ja paras. Kun alkaa tehdä jotain, ja tajuaa, että nyt kun minä teen tämän ja tämän ja tämän ja näin ja näin, tästä tulee ehkä ihan hyvä, mutta parasta olisi jos tekisin vielä tämänkin ja tämänkin ja tämän, ja voi että mitä kaikkea maailmassa oikeasti voikaan tehdä, jos aika riittää, ja jos vaan jaksaa.

Kummastakaan ei kannata oikeasti piitata enempää kuin on ehdottoman välttämätöntä, ajan riittämisestä tai jaksamisesta. Sillä molemmat loppuvat joskus, ja sitä ennen täytyy tehdä aivan kaikki mitä sitä ennen täytyy tehdä.

Perheenäiti menee nyt nukkumaan. Ja makuuhuoneen ovea avatessaan hän muistaa sitten että voi hitsi, väärä huone.

Tämä nyt vaan on tämmöistä tämä elämä. Niin kauan kuin sitä riittää.