Keskipäivällä pyykkiä on jo pesty parikin koneellista ja perheenäiti on valmis antamaan maailmalle anteeksi, jotain pientä. Näin alkuun.

Perheen uudessa jäniksessä on jotain vallan ihanaa, vaikkei hänessä olekaan ajastinta. Hän tekee aivan mitä sattuu aivan milloin sattuu, ja enimmäkseen hän ei näytä tekevän yhtään mitään. Silti hän näyttää saavan aikaiseksi kaikenlaista, kaikessa hiljaisuudessa.

Se näyttää perheenäidistä jotenkin tutulta, sekin. Perheenäiti samastuu perheen jänikseen. Joka on kova murjottamaan. Ja sitten yht'äkkiä hän singahtaa touhukkaasti ulos häkistään ja loikkii päättömästi.

Jänis siis.

Jäniksen saa nykyään ottaa syliin. Hän ei pahastu. Hän suhtautuu siihen suopeasti, tai: koettaa vaan kestää.

Koeta kestää Tapsa. Hellyyttä ei voi estää, kun se on tullakseen.

 

Perheenäidin pesässä tuoksuu puhdas pyykki ja tunkkainen pöly. Keittiön pelargoniat ovat saaneet vettä. Perheenäiti ei ole koskaan pitänyt itseään minään pelargoniaihmisenä, ja pelargoniat näyttävät olevan siitä aivan samaa mieltä. Silti ne odottavat sitä vettä varsin kärsivällisesti, välillä viikkotolkulla.

Ehkä vain siksi ettei niillä ole mitään vaihtoehtoa.

Eteisessä on taas ahdasta. Siellä pyörii kaikenlaista vintille vietävää, jätesäkillinen perheenäidin mielenosoitusvälineitä ja valtava kassi vääjäämättömyyttä: vaatteita, joihin lapsuus ei enää mahdu. Vuodesta toiseen lapsuus kasvaa ulos vaatteistaan, varpaat kasvavat ulos sukkahousuista, polvet  housujen rei'istä ja ranteet rispaantuneista hihoista. Hihat rispaantuvat koska niitä pureskellaan. Huvin vuoksi, miksikäs muuten.

Perheenäidin tekisi mieli maalata eteiseen vielä yksi banderolli, lapsilleen: riittää jo rakkaat, älkää kasvako enää, jääkää höpsöiksi, syökää vaan vaatteitanne ja pitäkää kuulokkeet tiukasti päässä.

Lapsuus ajaa paraikaa kaverin kanssa bussilla kaverin luo, ilman aikuista, ja nuoruus tulee kohta koulusta, ottaa kuulokkeet hetkeksi päästä ja pohtii hetken ääneen ilmastonmuutosta, eduskuntavaaleja ja sitä, kuinka yhden asian ajatteleminen johtaa ihmisen ajatukset niin nopeasti asiasta toiseen. Nuoruus pohtii sitä vajaan viidentoista ikävuoden mukanaan tuomalla vakavuudella. Sitten hän on hetken hiljaa, ja panee kuulokkeet takaisin päähän.

Joku on laittanut lastenhuoneen oveen lapun, jossa lukee lastenhuoneessa asuvien henkilöiden etu- ja sukunimet. Perheenäiti katsoo tätä tiedotusluontoista lappua, ja miettii miksi huoneen asukkaiden nimet on tiedotettava hänelle, joka on ne nimet antanut, ja asuttanut ne henkilöt siihen huoneeseen.

Kunnes perheenäiti tajuaa, että tiedotus on lapsen tiedotus omalle itselleen. Että tämä on minun nimeni ja täällä minä asun.

Se on hyvä alku sille, mihin lapsuus käyttää lopulta koko elämänsä, aikuisuutensakin: maailman järjestämiseen.

Kunpa he asuisivat siinä huoneessa aina. Minun lapseni. Eivätkä kasvaisi.

Ja kunpa he asuisivat siellä kaikki.

 

Makuuhuoneen kaappiin on laskostettu pienen pieniä vaatteita, jotka eivät jääneet koskaan pieniksi.

Kunpa ne vielä joskus jäisivät. Että nekin voitaisiin viedä vintille.