Jostain syystä perheenäiti käy siellä nykyään aika harvoin. Hänellä on harvoin sinne asiaa, paljon enemmän asiaa hänellä on yleensä avaruuteen. Tänään perheenäiti kuitenkin kävi kaupungilla. Kaupungilla on käytävä joskus, kun täytyy neuvotella.

Kaupungilla perheenäiti teki havaintoja. Päällimmäinen havainto koskee häntä itseään, kuinkas muuten. Perheenäiti havaitsi ikääntyvänsä. Perheenäiti on siis tulossa vanhaksi. Se ei voi johtua mistään muusta, se, että maailma on perheenäidin mielestä päivä päivältä kummallisempi paikka. Sen täytyy liittyä ikääntymiseen.

Että kun maailma muuttuu, se tuntuu muuttuvan vain ja ainoastaan kummalliseksi.

Perheenäiti kävelee kadulla, helmikuinen pakkaspäivä, ei aurinkoa, edellispäivän loskat jäässä. Perheenäiti havainnoi katua: missä jäätä, missä ei. Havainnoinnin tarkoitus on pysyttää perheenäiti pystyssä.

Äkkiä perheenäiti pysähtyy. Kadulle on levitetty puhdas punainen matto. Perheenäiti ilahtuu: erityistapaus! Tärkeitä vieraita varmasti ehkä, tai jokin tilaisuus? Juhlat? Ympäristötaideteos? Perheenäiti kääntyy katsomaan mihin matto johtaa.

Matto johtaa Dieselin liikkeeseen. Vaatekauppaan siis. Eikä siellä näytä tapahtuvan mitään erityistä.

Äst, tämä nyt on vaan sitä nykyaikaa, perheenäiti ajattelee, ja jatkaa matkaa. Vanheneva ei ymmärrä nykyaikaa, ja nykyajan ihmisille on turha yrittääkään selittää, että minun nuoruudessani ihmiset kadulla olisivat nauraneet sille että vaatekauppaan johtaa punainen matto. Keskellä arkipäivää. Että punaista mattoa pitkin astellaan vain ostamaan vaatteita jotka ovat erityisiä nimenomaan siksi että niissä lukee nimenomaan Diesel eikä esimerkiksi 95E, ja että kyseessä ei kuitenkaan ole ympäristötaideteos.

Perheenäiti käy kahvilla. Kahvilla käydään pitkä neuvottelu maailman tärkeistä asioista, ja puhutaan lopuksi maailman muita tärkeitä asioita. Puhuminen on miellyttävää ja tarpeellista, mutta kahvilasta poistuttuaan perheenäidin valtaa apeus. Jos apeus valtaa ihmisen kaupungilla, hän on hyvässä tilanteessa, sillä juuri kaupungilla hän voi mitä helpoimmin tehdä sen ainoan mikä apeuteen joskus auttaa: ostaa Stockmannilta runoja velaksi.

Kirjaston ilmaiset runot eivät toimi yhtä hyvin. Niitä ei saa sillä lailla omaksi, että niitä saisi helliä sängyssään aina ja kaivaa esiin tarpeen tullen öisin, sillä tarve tulee usein juuri öisin. Kun kirjasto on kiinni. Kapitalismin parhaita puolia on se, että kapitalismissa ihminen voi ostaa runoja. Velaksi, jos ei omaa pääomaa.

Perheenäiti ostaa siis Stockmannilta runoja velaksi. Hän sulloo ne tyytyväisenä reppuunsa ja vilkaisee vielä kirjaosastolla ympärilleen.

Se on virhe, sillä perheenäitihän on jo tullut vanhaksi. Hänen katseensa osuu vitriiniin, joita kirjakaupoissa ei ollut silloin kun perheenäiti vielä oli nuori. Vitriinissä on jotain kiinnostavaa, siellä on jotain mikä liittyy Muumilaaksoon. Perheenäiti lähestyy vitriiniä.

Se on virhe. Vitriinissä ei olekaan kirjoja. Ei sellaisia kuin perheenäidin nuoruudessa oli. Sen sijaan vitriinissä on rahaa. Siellä on kahden euron kolikko, jossa poseeraavat Nuuskamuikkunen ja Pikku Myy, varsin vaivautuneina.

Perheenäiti hämmentyy. Miten he ovat joutuneet kirjasta kahden euron kolikkoon? Videon perheenäiti pystyy vielä käsittämään, mutta kolikkoa ei. Etenkin kun kolikon hinta kera muutaman hieman pienemmän kolikon, jotka ovat aivan tavallisia käyttökolikoita, viisikymmen- ja viisisenttisiä ja sellaista, ilman pienintäkään Muumilaakson asukasta, onkin hintalapun mukaan 28 euroa.

Kaupassa myydään nykyään rahaa. Tosi kalliisti.

Minä vanhenen, siitä tämä vaan johtuu. Minun pitäisi palata kotiin avaruuteen, perheenäiti miettii, mutta vilkaisee vielä vitriinin muuta sisältöä.

Vitriinissä on kirjan kannet, lastenkirjan. Lastenkirjan kansien välissä on kolikoita. Tavallisia kolikoita, myös kahden euron kolikko, mutta kahden euron kolikossa ei luekaan mitään. Siinä on vain kukkia. Ja tämän kirjan nimi, tämän kirjan siis jossa ei lue mitään, mutta johon on upotettu kolikoita, sen kirjan nimi on Ensimmäiset rahani.

Perheenäiti ei voi sille mitään. Hän ei voi sille mitään. Vitriinin päällä on lappu jossa lukee: lisätietoja myyjältä. Perheenäitiin sattuu, eikä hän voi mitään sille ettei hän halua maailmasta lisätietoja enää tänään.

Perheenäiti kävelee ulos kirjakaupasta, runot repussaan, ja palaa avaruuteen. Yöllä hän ottaa runot repusta ja hellii niitä hetken.

Myöhemmin yöllä hän miettii, mitä lapsi tekee lastenkirjalla, jossa ei lue mitään. Jossa on vain rahaa. Jolla ei voi edes ostaa mitään, sitten kun kasvaa isoksi. Ei öisin, eikä edes päivisin, sillä rahassa ei lue minkä arvoista se on. Se vain on. Rahaa. Jolla ei voi ostaa edes runoja, edes Stockmannilta. Edes velaksi.

Minkä arvoinen on sellainen kirja? Ja minkä arvoinen sellainen lapsi, joka sellaisen kirjan saa?

Ei minkään. Älkää antako yhdellekään lapselle sellaista kirjaa. 

 

Perheenäiti muistelee joskus sitä, kuinka hänen keskimmäinen lapsensa oppi lukemaan. Se tapahtui näin: lapsi helli nelivuotiaana yöllä sängyssään kirjoja. Hän tuijotti niiden tekstiä tiiviisti joka yö, hellittämättä, ja katsoi otsa rypyssä kaikki kuvat. Hänelle oli turha sanoa: nuku nyt. Hän ei voinut nukkua, hän opetteli lukemaan. Hän tuijotti sanoja niin kauan, että hän tajusi, mitä ne sanoivat.

Sitten häntä alkoi hymyilyttää. Hän oli oppinut lukemaan tuijottamalla yökaudet jotain, mikä ei ollut ensin mitään, ja sitten äkkiä aivan kaikki. Kaikki maailman sanat. Lapsi lukaisi läpi muutaman aapisen ja kysyi: onko meillä näitä lisää? Aapiset olivat nelivuotiaan mielestä kiinnostavia kirjoja. Niissä sanat hajotettiin hauskasti osiin, ja tunnelma oli kaiketi päätön ja viihdyttävä.

 

Myöhään yöllä perheenäiti miettii, olisiko nyt hyvä hetki ajatella tulevaisuutta.

Ei nyt ole. Perheenäiti uskoo, että se on aina, aivan aina tätäkin päivää ja yötä kummallisempi.

Perheenäiti menee nukkumaan.