Perheenäiti valmistaa omasta mielestään melko hyviä lihapullia. Erityisen hyviä ne ovat öisin, kylminä, suoraan muovirasiasta, sormin.

Perheenäiti ei enää muista, mitä varten hän perusti blogin. Hänellä oli kai jotain asiaa jota hänen perheensä ei ehkä jaksanut kuunnella kuuttatoista tuntia päivässä. Perheenäitiä ehkä suututti, (hyvin todennäköisesti,) ehkä turhautti, (hyvin todennäköisesti,) ehkä hänen teki mieli joskus vähän naurattaa jotakuta (hyvinkin todennäköisesti). Ja kuitenkin se kuulemma välillä itkee, näkymätön hiljainen yleisö.

Ei se mitään. Se kuuluu tähän hommaan.

Blogi on kirjeitä avaruuteen, ei kenellekään ja kaikille. Ne eivät mene minnekään, ja saattavat silti päästä perille. Avaruus on ihmeellinen paikka.

Sähköpostia perheenäidin piti sitten vastustaa se viisitoista vuotta, ja vasta kun hän antoi periksi, hän ymmärsi miksi hän sen teki. Ei suinkaan siksi kun se on niin pirun näppärä väline hoitaa asioita. Ei se ole. Sellaiseen se on jotenkin hankala, juuri niin hankala kuin perheenäiti oli arvannutkin, se vaatii jatkuvaa valppautta, kykyä luetun ymmärtämiseen, oli asia mikä hyvänsä, tai päivä, ja kykyä  reagoida nopeasti, vaikkei huvittaisi. Vaikkei ehtisi, vaikkei viitsisi. Sähköposti on varsin vaativa väline. Ei sitä voi ensin perustaa, leikkiä sillä aikansa ja sitten jättää. Sille täytyy pitää seuraa. Ei sähköposti ole mitenkään näppärä. Puhelin on paljon näppärämpi, jos jotain asiaa tarvitsee oikeasti hoitaa.

Eikä sitä asioiden hoitamiseen tarvitakaan, avaruuspostia. Hoidettiin ne asiat ennenkin, viimeiset viisitoista vuotta, ja sitä ennen maailman sivu, vaikkei kenelläkään ollut koko päivää naama kiinni ruudussa. Se mikä jäi hoitamatta, jäi hoitamatta. Ja jää vieläkin. Jos on jäädäkseen.

Sähköpostia tarvitaankin johonkin aivan muuhun.

Nykyään kun joku haluaa sanoa, oikeasti sanoa jotakin toiselle, hän kysyy: onko sinulla sähköpostiosoitetta. Osoitteen saatuaan hän empii, ujostelee, kallistaa päätään - ja lähettää sähkösanoman.

Se on hienoa. Sähkösanoma on kirje. Sähkösanomalla puolituttu puhuu painavia, etääntynyt ystävä lohduttaa, entinen rakas sopertaa ja ihminen puhuu suoraan.

Ihminen puhuu harvoin suoraan sen jälkeen kun aikuisuus työntää näppinsä nuoruuteen ja riuhtaisee sieltä lapsuuden. Jolle ihmiselle olisi ollut käyttöä paljon kauemmin kuin mitä hän sitä ehti käyttää.

Avaruuspostia lähettäessään ihminen voi puhua suoraan, koska hän ei puhu silloin suoraan eikä edes puhu. Hän vain naputtaa näppäimistöä ja sulloessaan siihen sydäntään juuria myöten hän voi tuntea itsensä aivan yhtä asialliseksi kuin kuka tahansa tavallinen toimihenkilö, joka toimittaa tavallisessa toimistossaan tavallisen toimihenkilön tavallisia toimia. Ei mitään epäilyttävää siis. Ei mitään sulkakyniä koskaan vaan ihan vaan aa-tee-koo.

Sen takia perheenäiti antoi periksi. Sen takia että laskupinon välistä eteisen lattialta löytyi enää hyvin harvoin ihmisen toiselle kirjoittama kirje, mutta avaruuspostin arkisten tiedotteiden ja vastausta toivovien kysymysten väliin sellainen voi sujahtaa. Että kaiken tietotulvan ja loputtomien linkkien välissä joku äkkiä oikeasti sanoo jotain. Joku ihminen.

Perheenäiti kirjoitti kirjeitä, niitä eteiskirjeitä siis, viisitoista vuotta, valtavat määrät, mutta eteisen lattialla lojui silti harvoin mitään. Perheenäiti kirjoitti kirjeitä, koska hän rakasti niiden saamista. Joku avasi ne kirjeet, rakasti niitä ehkä tai vihasi, mutta luki niissä mitä hyvänsä, hän rakasti niiden saamista.

Kaikki rakastavat. Perheenäiti vain tuli aina kohdistaneeksi kirjeensä jollekin, joka ei tullut ajatelleeksi että niihin voisi vastata. Samalla mitalla.

Nooh, mitta ehkä oli vähän ronski. Mutta miksi tyytyä kohtuuteen, jos sen voi ylittää.

Nykyään perheenäiti kirjoittaa avaruuteen. Hänen asiansa häviää sinne sievästi, aivan hiljaa. Se menee sinne ja jää, eikä voi häiritä ketään. Koska avaruus ei ole kenenkään eteinen.

Ja silti se on kaikkien.

 

Avaruudelle puhuminen on kivaa. Terveiset hänelle, joka kiitti tänään perheenäitiä puhinasta avaruuspostiteitse, kiitti tunteesta, ettei hän sittenkään ole maailmassa ajatuksineen yksin.

Et sinä ole. Ei kukaan ole. Kukaan vain ei tiedä sitä silloin kun se olisi tarpeen.