Se on siis levinnyt. Ja kun se alkaa tällä lailla levitä, leviäminen tuskin lakkaa ihan pian.

Helsingin Sanomat tänä aamuna:

"Suunnitelmaa käsiteltiin viimeksi nuorisolautakunnassa reilu viikko sitten. Se on lähtöisin vuodelta 2005, jolloin nuorisolautakunta pyysi virastoa tekemään selvityksen alueellisesta tilaverkosta.

Hanke tunnetaan nimellä "Nuorisoasiainkeskuksen toiminta- ja tilastrategia 2007-2012". Sen avainkäsitteitä ovat "palvelukokonaisuuden kehittäminen asiakaslähtöisesti" ja "kustannustehokkuuden lisääminen".

Suomeksi ne tarkoittavat, että nuorisolle pitää tarjota oikeita palveluja oikeissa paikoissa, ja että rahat eivät saisi mennä seiniin."

Aivan kuin perheenäiti olisi kuullut tämän joskus ennenkin.

Helsingin nuorisotalojen kävijämäärät ovat kuulemma laskeneet, ja nuorisotalojen tarjonta ja nuorten tarpeet eivät kuulemma kohtaa. Vääjäämätön johtopäätös kaupungin taholta onkin siis lakkauttaa keskikokoisia lähinuorisotaloja, jotta voidaan perustaa isompia yksiköitä, jotka palvelevat paremmin nuorison muuttuneita tarpeita - joiden "todetaan olevan monimuotoisempia kuin kuin esimerkiksi 1990-luvulla. Nuorisotoimen kilpailijoiksi ovat ilmestyneet yhä selkeämmin kaupalliset toimijat". Kirjoituksessa lainataan nuorisotoimenjohtaja Lasse Siuralaa: "Mitä nuoret haluavat? Monipuolisempia ja vetovoimaisempia palveluita kuin mitä me nyt tarjoamme". Ja nuorisolautakunnan puheenjohtaja Johanna Sumuvuori toteaa: "Ei riitä, että on seinät ja biljardipöytä. Meidän pitää tarjota enemmän esimerkiksi kulttuuripalveluja".

Niin.

Vai niin.

Seuraavaksi me kaupungin aikuiset voisimmekin tehdä vaikkapa näin:

teetämme päiväkotien asiakkailla kyselyn siitä, mitä lapset nykyään haluavat. Heidän tarpeensa kun ovat selkeästi muuttuneet viime vuosikymmenestä. Enää eivät riitä pelkät palikat ja seinät, syli, lauluhetket, lämmin ruoka puolilta päivin ja iltapäivä hiekkalaatikolla tuttujen ihmisten kanssa, lapset tarvitsevat entistä monipuolisempaa tarjontaa tässä alati kaupallistuvassa maailmassa: videopelejä, nettisurffailua, virtuaalilemmikkejä, lelumainoksia ja mahdollisuuden osallistua Idols- karsintaan jo esikouluiässä. Mitä luulette, että leikki-ikäinen vastaa, kun häneltä kysytään, mitä hän lapsena tarvitsee?

Mahtaisiko hän vastata että sen ihmelelun, jota mainostettiin lauantaiaamun lapsille suunnatun televisiotarjonnan lomassa. Ja jos häneltä kysytään samaa asiaa puolen vuoden päästä, mahtaisiko hän vastata että sen saman lelun kuin viimeksi - vai ehkäpä että yhden uudemman, tai mieluiten useamman?

Vai vastaako leikki-ikäinen muka, että seinät ja syli riittävät ihan hyvin.

 

Anteeksi nyt, mutta mitä he-le-ve-tin järkeä on valjastaa kaupungin aikuiset juoksemaan sen perässä, mitä nuoriso katsoo kulloinkin tarvitsevansa? Ei sen perässä tarvitse juosta: hyvä nuorisotoimi, avatkaa televisio. Sieltä se näkyy. Nuoriso katsoo tarvitsevansa sitä, mitä me aikuiset katsomme tarpeelliseksi heille joka tuutista tyrkyttää. Enemmän elämyksiä! Nopeaa toimintaa! Interaktiivista jännitystä, aivotonta visailua, uusia entistä paljastavampia vaatteita ja viikoittain vaihtuvaa uutta teknologiaa, jota nuori voi kytkeä korviinsa ja pian varmasti myös aivoihinsa. Jotta ne saataisiin pois päältä ihan lopullisesti. Ja nuorisolle suunnatuilta musiikkikanavilta voimme keksiä myös sen, että tanssihaluinen nuoriso kaipaa oikeastaan elämäänsä myös pornoa. Enää ei riitä että tanssii ihan vaan tanssimisen ilosta, nykyään siihen tanssin täytyy saada jonkinlainen strip-tease-elementti jo yläasteiässä.

Vaikka seuraavalla vuosikymmenellä nuorison tarpeet ovat varmasti muuttuneet jo niinkin monimuotoisiksi, että porno arkipäiväistyy myös ala-asteelle, ja me aikuiset voimme naureskella sille kuinka vanhanaikaisia 2000-luvun alkuvuosina näissä asioissa oikein oltiinkaan. Kun erotettiin vielä lapsuus ja nuoruus toisistaan.

 

Hyvä Helsingin kaupunki, miten ihmeessä kaupungin nuorten tarpeet ovat yhtäkkiä muuttuneet kymmenessä vuodessa, jos ne pysyivät sitä ennen muuttumattomina miljoona vuotta?

Tässä teille perheenäidin julistus siitä, mitä nuoriso hänen mielestään tarvitsee. Koska se on tarvinnut sitä jo miljoona vuotta.

1. Mahdollisuuden tavata ystäviään ilman että joku kyttää koko ajan vieressä, mitä he yhdessä tekevät tai ovat tekemättä.

2. Mahdollisuuden saada tehdä edellinen jossain, missä ei tarvitse ostaa samalla jotain.

3. Mahdollisuuden saada tehdä molemmat edelliset ilman, että joku aikuinen on miettinyt valmiiksi tarjottimelle sen, kuinka trendikkäille virikkeille nuorison täytyy niitä tehdessään altistua.

 

Aikuiset kun eivät pysy niissä trendeissä mukana. Nuorisoa aikuisten viriketarjotin haukotuttaa, sisälsi se mitä hyvänsä. Siinä vaiheessa kun aikuinen on saanut ajettua ehdotuksensa uudesta, entistä trendikkäämmästä nuorisotoimesta kaupungin byrokratian läpi toiminnan asteelle, se on jo auttamattomasti vanhentunut. Nuoriso hengaa kauppakeskuksissa silti. Koska niissä tavara vaihtuu viikottain. Ja ostajia riittää.

Nuorison silmissä niissä siis tapahtuu, koko ajan. Eikä mikään ole nuorison mielestä niin tylsää kuin tapahtumattomuus. Näin on ollut vasta jo noin miljoona vuotta.

Nyt nuorisolle aivan elintärkeästä mahdollisuudesta, mahdollisuudesta epämääräiseen hengailuun iltaisin jossain sisätiloissa suht lähellä, on tehtävä kustannustehokkaampaa. Jos nuori tarvitsee suht lähellä sijaitsevan paikan jossa hengailla silloin tällöin, ihan muuten vaan, menköön kauas saamaan kulttuuripalveluita. Johonkin valtavaan osaamiskeskukseen, johon on keskitetty valtava määrä nuorisotoimen osaamista, joka oli ennen vanhaan "hajautettuna melko pieniin yksiköihin".

Sitähän ne meidän nuoret kaipaavat, entistä isompia yksiköitä. Ettei niissä ihan takuuvarmasti kohta oikeasti tunne enää yhtään ketään.

Kauppakeskuksessa sentään on ne tutut vartijat.

Eiköhän meidän nyt olisi viimein aika luopua tässä kaupungissa siitä asiakaslähtöisyydestä, arvona, kun se näyttää tekevän asiakkaille niin pahaa pian joka alalla.

 

Katsokaa hei ihmiset nyt oikeasti hyvin tarkkaan, ketä äänestätte. Ja pitäkää äänestyskopissa mielessänne teksti siitä perheenäidin isoimmasta banderollista, jonka hän kantoi eilen vintille:

sen minkä teet pienelle, sen tekee pieni sinulle isona.

Minä ainakin odotan kauhulla sitä asiakaslähtöistä vanhainkotia, jossa minä haudon vallan kustannustehokkaasti takapuoltani sähkövaipoissa, jotka ovat aivan viimeistä huutoa. 

 

Perheenäidin mielestä seinät ja biljardipöytä riittävät ihan hyvin. Niiden väliin mahtuu kaikki, mitä ihminen elämässään tarvitsee: ystävyys ja mielikuvitus.

Ja jos niiden välissä joskus onkin hyvin rauhallista, hyvin hiljaista: sen parempi. Rauhallinen tila nuoruuden oleilla ja miettiä maailmaa on kaikkein kustannustehokkainta nuorisotointa.

Se sallii nuoren pysyä ihmisenä, eikä pakota häntä vain kuluttajaksi. Kuluttamaan milloin mitäkin, rahaa, voimiaan, kulttuuria. Kulttuurin aika tulee kyllä, jos on tullakseen. Ei kulttuuri kaipaa säilyäkseen kuluttajia, vaan ihmisiä.

Helsingin kaupunkikin tarvitsee niitä tulevaisuudessa ja erityisesti siellä.

Ihmisiä.