Yhdeksänvuotiaan mielestä kaikki oli tänä aamuna ihan tyhmää. Äiti herätti lapsen tunnin liian myöhään, koska lapsi ei ollut kertonut äidille, että hänet täytyisi herättää tänään tuntia tavallista aiemmin. Äitien täytyisi tajuta tilapäiset muutokset lukujärjestyksiin sanomattakin, pelkällä äidinvaistolla. Sehän se on joka kampeaa lapsille aamulla aamiaisen sänkyyn, vieläkin, vaikka ne ovat molemmat osanneet kävellä itse keittiöön jo pian toistakymmentä vuotta.

Toisaalta - tänään yhdeksänvuotias mutusti aamiaisvoileipänsä keittiön pöydän ääressä niin pahantuulisena, vihaiset silmät leiskuen, että perheenäiti ei aio enää koskaan tarjoilla kenellekään aamiaista keittiössä. Leiskuttakoot pikkuiset (isokokoisetkin) aamutuimaan nappisilmiään omissa sängyissään jatkossakin. Perheenäiti ei itsekään ole mikään aamuihminen, eikä hän pidä siitä että hänen toimiaan arvostellaan keittiössä kukonlaulun aikaan ennen kuin hän on kumonnut kurkkuunsa vähintään kaksi teekupillista kahvia.

Nautittuaan kärttyisen aamiaisensa yhdeksänvuotias asettui toppavaatteet päällä eteisen lattialle makaamaan ja ilmoitti ettei hän aio mennä kouluun enää koskaan. Sitten hän lähti kouluun. Koulusta hän soitti entistäkin vihaisempana: täällä on eteisessä aivan väärän ryhmän vaatteet! Minä olen tullut tänne AIVAN liian aikaisin!

Ja se oli toki perheenäidin syytä sekin.

Kolmea varttia aiemmin, kun yhdeksänvuotias itki sängyssään katkerasti sitä että nyt hän on myöhässä ja kaikki on aivan pilalla, perheenäiti lähetti opettajalle tekstiviestin. Niitä täytyy lähettää aina joskus: nyt se tulee taas myöhässä, koska sitä, tätä ja tuota on tapahtunut tai ei ole, tai: voisitko muistuttaa sitä siitä, tästä ja tuosta, jotta se pysyisi hengissä iltapäivään asti, tai: meillä on nyt se, tämä ja tuo tilanne että... ja opettaja vastaa aina yhtä kärsivällisesti, oli tilanne mikä hyvänsä.

Tänään opettaja vastasi ystävällisesti: kyllä maailmaan pientä itkua mahtuu, mamma on nyt vaan hyvä ja rauhoittuu, me rauhoitamme kyllä täällä sen lapsen.

Sellaiseen kouluun on mukava lähettää lapsensa. Myös huonoina aamuina.

 

Perheenäidin perheessä on nykyään kaksi aikuista, yksi jänis ja kolme lasta, joista kaksi saa elää ja kolmas asuu perheessä poissaolevana. Aina näin ei kuitenkaan ole ollut.

Perheenäiti, niin kuin moni muukin kaupungin äiti (ja huomattavasti harvempi isä), oli hänkin joskus yksinhuoltaja, monta vuotta. Silloin perheenäidin perheeseen kuului vain yksi (melkein) aikuinen, kaksi pientä lasta, kaksi hyvin pientä gerbiiliä ja kooltaan ihmisen käsityskyvyn ylittävä opintolaina. Aina ei ollut hauskaa, edes gerbiileillä. Silloin perheessä oli paljon huonoja aamuja. Kurahousujen asentaminen sätkivälle pahantuuliselle leikki-ikäiselle yksin aamusta toiseen, oli aamu millainen hyvänsä, vie ihmiseltä paljon voimia, jos kotona ei illalla lasten nukahdettua ole paikalla muita kuin ihmisen käsityskyvyn ylittävä opintolaina. Se vie voimia vaikka ihminen olisikin jo melkein aikuinen ja ehkäpä reipaskin.

Kaikki pieniä lapsia enimmäkseen yksin huoltaneet vanhemmat tietävät, millaista on kantaa ihmistä isompi vastuu yksin, puhumattakaan että monta. Sellainen vastuu, josta lapsiaan rakastavien ja heitä joka toinen viikonloppu kiltisti leikittävien etävanhempien sankaritarinoita hehkuttavissa naistenlehtiartikkeleissa ei puhuta mitään. Niissä puhutaan harvemmin siitä, että silloinkin kun yksinhuoltajaäiti viettää vapaata iltaa ihmisten ilmoilla ja etäisä hoivaa lapset, päävastuu ja huoli lasten elämästä on silti äidillä. Vapaailtoinakin. Sillä etäisä vie ehkä lapset näyttävästi pulkkamäkeen, mutta harvemmin hammaslääkäriin nuhdeltavaksi tai sydän kurkussa lastenklinikan päivystykseen, eikä etäisä useimmiten paikkaa arki-iltoina kurahousuja, valvo sitten yötä yhdessä lapsen nukahtamisvaikeuksien kanssa, yritä saada niitä kurahousuja hänelle aamulla päälle ja kuuntele lopuksi päiväkodin ovella henkilökunnan huolta siitä, että jatkuva myöhästely päiväkodista pilaa lapselta hänen lapsuutensa laadun. Sellainen vastuu väsyttää ihmistä, kun maailmassa on tehtävä muutakin ja opintolaina vaatii kuukausittain paljon huomiota, ja kun ihminen väsyy, hän on väsynyt. Kaikki ihmiset eivät jaksa mitä tahansa väsymättä, ja kun lapselta väsyy vanhempi, äkkiä päiväkodilla ja koululla voikin olla lapsen elämässä paljon tärkeämpi rooli kuin mitä Helsingin kaupunki tuntuu juuri nyt käsittävän.

Tänään, kun perheenäidin nuorin koululainen on jo yhdeksänvuotias, hänen mielenosoituksensa toppavaatteissa eteisen lattialla on perheenäidin mielestä tietenkin lähinnä huvittavaa (koska se ei enää vuosiin ole ollut jokapäiväistä eikä perheessä enää aikoihin ole käytetty kurahousuja) ja opettajan ymmärtäväinen, kiltti viesti perheenäidille on tietenkin mukava asia. Mutta vanhemmalle, joka on korviaan myöten veloissa, yksinäinen ja lopen uupunut, ja jonka lapsi osoittaa mieltään lattialla pitkin pituuttaan epäyhteistyön merkeissä tiuskien, sellaiselle vanhemmalle sellainen viesti voi olla aivan elintärkeä. Silloin sellainen ehkä merkityksettömältä, ylimääräiseltä sivuseikalta tuntuva tekstiviesti voi olla vanhemmalle ainoa tuntuva osoitus siitä, että joku muukin on kiinnostunut sen lattialla makaavan ääliön hyvinvoinnista. Edes työnsä puolesta. Että vanhempi ei olekaan huoltohommissaan kokonaan yksin.

Yhtenäiskoululla järjestettiin takavuosina ei-niin-kauan-aikaa-sitten keskustelutilaisuus vanhemmuudesta. Eräs lopen uupunut pienperheenäiti, silloinen yksinhuoltaja, sai lapsen repussa kutsun tähän tilaisuuteen, jonka pohjaksi oli päätetty ehdottaa "elämän ruuhkavuosista" kertovan kirjan lukemista. Pienperheenäiti luki sen kirjan ja puhisi sitten itsekseen (yllättävää vai mitä) silkasta väsyneestä raivosta. Jo kirjan alkusivulla kerrottiin, että tämä kirja keskittyy sitten vanhemmuuteen vain ydinperheen näkökulmasta, että muitakin näkökulmia varmaan on mutta ei tässä. Pienperheenäidin näkökulmasta käsin koulu siis järjesti keskustelutilaisuuden vanhemmuudesta ydinperheiden vanhemmille, ja rajasi siten kaikkein väsyneimmän, ehkä kaikkein eniten tukea tarvitsevan vanhemmuuden keskustelun ulkopuolelle. Hetken pienperheenäiti harkitsi keskustelutilaisuuden yleisen tunnelman pilaamista vihaisella läsnäolollaan ja väsyneellä yksinhuoltajanäkökulmallaan, mutta kuultuaan erään tutun uusydinperheen isän maininneen vaimolleen että "hänestä olisi ollut mukava mennä siihen tilaisuuteen mutta kun Juliakin kuulemma menee", pienperheenäiti  päätti jättää menemättä. Keskustelkoot siellä sitten vaan keskenään siitä kuinka vaikeaa vanhemmuus on, pienperheenäiti puhisi kotona opintolainalleen, en minä viitsi mennä sitä niiltä pilaamaan.

Perheenäidin vihastus tuollaisesta asiasta oli tietenkin lapsellinen, herkkänahkainen ja yliampuva, mutta tänään siitä kertominen kuvastaa hänen mielestään hienosti yksin sinnittelevän vanhemman elämää. Ulkopuolelle jäämisen tunne on ihmisen tunteista pahimpia, ja kun vanhempi jää lapsineen yksin - oli syy mikä hyvänsä - hänellä on kova homma selittää itselleen ja lapsilleen että meidän perhe on aivan yhtä hyvä kuin muutkin perheet, vaikkei meillä olekaan ikinä varaa mihinkään ja vaikka minä olenkin koko ajan ihan tosi kärttyinen ja väsyksissä, ja vaikkei minua enää kutsutakaan pariskuntien yhteiseen ilonpitoon enkä aina tiedä mistä minä iltaisin voimani keräisin antaakseni lapsilleni iloisen lapsuuden. Ulkopuolisuuden tunnetta ei pitäisi vahvistaa millään ylimääräisellä. Pienikin vastoinkäyminen väsyneessä pienperheessä voi saada aikaan kohtuuttoman paljon pahaa mieltä. Yksin lapsia huoltava vanhempi vastaa perheen tunnelmasta yksin. Jos vanhempi on pahalla päällä, lapset ovat vain ja ainoastaan sen tunnelman armoilla. Kukaan ei silloin kävele huoneeseen ja sano lapsille: tulkaa te hei tonne toiseen huoneeseen pelaamaan korttia, annetaan ton aikuisen mököttää tossa hetki rauhassa.

Perheenäiti katsookin tänään parhaaksi paljastaa uuden merkittävän syyn sille, miksi hän vihastui niin kovasti sinä aamuna kun lehdestä sai lukea lasten koulun joutuvan jyrän alle. Perheenäiti luki koulun nettisivuilta, joilla hän ei muuten ollut siihen aamuun saakka vieraillut kuuna päivänä, että rehtori kutsui vanhempia taisteluun koulun puolesta. Perheenäiti soitti silloin saman tien lapsensa opettajalle ja tiedusteli tältä, mihin hän voi tulla ja koska. Opettaja ei oikein silloin vielä tiennyt, sillä hän ei vielä ollut opetustyöltään ehtinyt lukea lehteä sen enempää kuin koulun nettisivujakaan, joten perheenäiti päätti ryhtyä toimeen omin päin. Loppu on lähihistoriaa. Syy tälle, niin kuin syyt yleensä, on yksinkertainen: syy sille, että perheenäidin lapset voivat tänä päivänä niinkin hyvin kuin he voivat, on merkittävältä osin heidän hyvän koulunsa ansiota.

Perheenäidin esikoinen taapersi ekalle luokalle samana vuonna kun perheenäiti valmistui sekä maisteriksi että yksinhuoltajaksi. Yhtälö oli huono. Perheenäiti ei muistakaan esikoisensa ensimmäisistä kouluvuosista juuri mitään muuta kuin pikkusiskon sätkivät kurahousut. Elämä ei silloin tainnut olla kovin iloista, mutta esikoisella oli toisesta luokasta lähtien hyvä, kiltti ja jämäkkä opettaja ja tutut koulukaverit, jotka pysyivät kaikki samoina vuodesta toiseen. Esikoisen kotielämä myllersi mutta koulu oli ja pysyi hyvänä. Esikoinen lähtikin aina aamuisin - sikäli kun perheenäiti niitä nyt muistaa - kouluun varsin mielellään. Kotonakin oli toki ehkä joskus kivaa, mutta koulussa ehkä monina päivinä kuitenkin vähän kivempaa.

Ajat muuttuivat myöhemmin, onneksi. Pari vuotta sitten perheenäiti siivosi vanhoja laatikoita ja suri sitä, ettei hän muistanut, oliko hän mahdollisesti koskaan lukenut ajoissa niistä löytyviä nuhruisia tiedotteita vanhempainilloista ja siitä, mitä koulussa kulloinkin tapahtuu. Hän löysi palauttamatta jääneitä kyselyitä markkinaleivonnaisista ja laulamatta jääneiden laulujen sanoja. Perheenäidille tuli suuri suru joka valtaa kaikki kasvavien lasten vanhemmat, toiset toisia enemmän: että minä en jaksanut tarpeeksi. Että kauheasti jäi tekemättä, kauheasti hyvää ja hauskaa, koska minä kuvittelin että ainahan tuo tuossa on, kyllä me vielä ehditään, ja nyt se kulkee kuulokkeet päässä eikä sitä enää kiinnosta. Enää se ei kuule jos sille laulaa, eikä se kohta ehkä enää olekaan tuossa.

Ja silti, vaikka perheenäiti teki aikanaan kaikkensa: lapset voivat silti hyvin. Lapset eivät syrjäytyneet, he pelaavat jalkapalloa, heillä on ystäviä ja he tuovat vuodesta toiseen koulusta kotiin valtavan hienoja väliarviointeja, joissa heidän arvioidaan oppineen sen mitä pitikin ja välillä enemmänkin. Kotona he puolestaan ovat oppineet kaikenlaista, laidasta laitaan. Lapsilla on ollut elämässään väsyneiden arki- ja etävanhempiensa lisäksi paljon tuttuja, pysyviä aikuisia, jotka ovat välittäneet heistä. Lapset eivät olekaan menneet pilalle, vaikka olisivat ihan hyvin voineet. Heistä on tullut luottavaisia henkilöitä, joilla on omat mieltymyksensä ja kiinnostuksen kohteet ja jotka osaavat ajatella omilla aivoillaan.

Perheenäiti sai parhaan todistuksen lastensa voinnista silloin kun perheeseen nyt myöhemmin liittyi uusien jäsenten lisäksi suuri suru. Perheenäiti katsoi kahta vanhinta lastaan silloin, kun nämä tulivat eräänä kauniina heinäkuun iltana lastenkilinikalle jättämään jäähyväiset kuolleelle pienelle veljelleen. He molemmat katsoivat lopullisesti nukahtanutta veljeään ja osasivat itkeä. Ja jättää jäähyväiset. Ihan oikeasti. 

Sen jälkeen lapset ovat jatkaneet omaa elämäänsä. He surevat itsekseen ja osaavat silti nauraa. Suuri järkytys ja suru ei ole kampittanut heitä pahasti, ainakaan vielä. Kiitos siitä ei kuulu pelkästään heille itselleen tai heidän vanhemmilleen, tai isovanhemmilleen, se kuuluu myös muille heistä huolehtineille tahoille. Kiitos kuuluu hyvälle leikkikoululle (joka meni muuten kannattamattomana nurin, kuinkas muuten) ja hyvälle koululle. (Kannattamaton sekin kuulemma.)

Perheenäiti toivottaakin opettajille nyt hyvää päivänjatkoa, ja antaa täten Yhtenäiskoululle anteeksi sen taannoisen (väärin ymmärtämänsä?) vanhemmuuskeskustelun, josta hän ei mitään tietenkään tiedä koska hän ei siihen osallistunut. Sen sijaan hän aikoo kyllä ehkä joidenkin harmiksi osallistua koulun seuraavaan keskustelutilaisuuteen - jopa järjestämällä sen yhdessä muutaman muun perheenäidin kanssa:

 

LIIAN KALLIS LÄHIKOULU?

Keskustelutilaisuus Yhtenäiskoululla to 1.3.2007 klo 18.

Keskustelua lapsiin liittyvää päätöksentekoa ohjaavista arvoista.

Keskustelijoina mm. Tiia Aarnipuu (vas), Jukka Relander (vihr), Thomas Wallgren (SDP) ja Pia Pakarinen (kok, opetuslautakunnan jäsen). Puhetta johtaa Minna Tawast.

 

Tervetuloa, ihan KAIKKI. Oli huollettavaa yksin, yhdessä tai ei yhtään.

Sillä Yhtenäiskoulun kaltaisten koulujen näkeminen pelkkinä kannattamattomina seininä on paitsi umpisokeaa, myös ihan tyhmää.