Perheen uudessa pesukoneessa on jotain vallan ihanaa. Siinä on ajastin.
Perheenäiti voi työntää koneen täyteen pyykkiä myöhään illalla, ja ajastaa sen pesemään sitä joskus toiste. Niin että kun perheenäiti mönkii silmät ristissä kylpyhuoneeseen seitsemältä yöllä, siellä jo tapahtuu.
Se on aivan mahtavaa. Tuntuu siltä kuin päivä lähtisi käyntiin ilman apua, ilman että perheenäidin tarvitsee sitä kammeta. Ei tarvitse kuin kammeta lapset kouluun. Sinne ne sitten köpöttävät, takkuisine hiuksineen, rikkinäisine vetoketjuineen ja kuulokkeet päässä. Sillä nuoruus tarvitsee kuulokkeet. Ne kaiketi suojaavat nuorta maailmalta. Kuulokkeista hän kuulee maailmasta vain sen osan, joka häntä kiinnostaa. Viisasta.
Aina kun nuorelle puhuu, hän vastaa pienellä viiveellä: mitä? Myös silloin kun hänellä ei ole niitä kuulokkeita.
Hän ei nimittäin aina muista sitä. Etteivät ne ole hänellä päässä.
Siinä vaiheessa kun lapsuus ja nuoruus ovat köpöttäneet kouluun vanhenemaan ja perheenäiti suunnittelee uuden kahvikupillisen keittämistä - niitä kun täytyy jostain syystä keittää aina vain yksi kerrallaan - perheen pesukone on jo saanut työnsä valmiiksi. Aivan mahtavaa. Puhdasta pyykkiä saa ripustaa heti aamusta ilman että sitä on lainkaan tarvinnut lajitella. Pyykki on ikään kuin peseytynyt itsekseen, ilman apua.
Perheenäiti katsoo aamulla ulos ikkunasta ja odottaa uutta ammattia. Se on tuloillaan, mutta ei vielä perillä. Joka aamu kun perheenäiti keittää kahvia, se on himpun verran lähempänä.
Jonain päivänä se pääsee perille. Perheenäiti avaa sille silloin oven, vähän sen jälkeen kun lapset on kammettu kouluun.
Tai esim. yliopistoon.
Ja sillä aikaa kun ammatti ottaa eteisessä kengät jalasta, perheenäiti keittää kaksi kuppia kahvia.
Kommentit